ELÄMÄLLE
Keväällä, ensimmäisenä heräävät krookukset,
niitä seuraavat leskenlehdet ja valkovuokot
sekä pihanurmelle levinneet tulppaanit.
Kotikoivut, lehmukset ja vaahterat
räjäyttävät silmunsa lehdiksi.
Siemenissä asuu syvä viisaus.
Elämä ja kuolema syleilevät toisiaan
solujen uusiutuessa ja kuollessa.
Elämän ja kuoleman tarkoitus on elämä.
Raitiovaunut kolisevat kiskoillaan,
junat purkavat lastinsa asemilla,
liikennevalot vaihtuvat,
elämä hyppii katukiveltä toiselle,
liukuu metron sähköportaita ylös ja alas.
Kesätuuli lemahtaa mallakselle,
perseet ja räkätit valtaavat Vallilan puistot.
Yksinäisten kiihkeä soidinrumba soi yössä.
Urbaanisydän sykkii taas
merelle ja elämälle.
Me ihmistymme, lisäännymme ja rakastamme
todellisesti emme virtuaalisesti.
Me rakennamme ja tuhoamme yhteiskuntia.
Kaikkialla, missä ilmenee valtaa,
on puute demokratiasta.
Vallanhimon hillintähäiriö on
ihmiskunnan pahin vitsaus.
Elämä hiljenee syksyllä ajallaan
kohti loppuaan.
Se lipuu ja kyntää Itämerellä
kunnes hajoaa atomeiksi
intialaisella laivaromuttamolla.
Teräs lähtee kiertoon
kuin inhimillinen viisaus ja tyhmyys
sukupolvelta toiselle.
Parasta aikaa ihmisen elämässä
on se aika, jota hän kulloinkin elää.
Mennyttä voi muistella,
mutta sitä ei voi elää uudestaan.
Tulevaisuus on arvaamaton.
Sitä ei kannata elää etukäteen.
Lumi laskeutuu myöhässä maahan.
Meri jäätyy vielä jossakin.
Elämä jakautuu kolmeen näytökseen
ilman väliaikoja ja mainoskatkoja.
Komediaa, parodiaa ja tragediaa
ilman arvonlisäveroa.
Syntyä, elää ja kuolla
voi maapallokin vain kerran.
Matti Laitinen 30.5.2009
ARP:n lakkiaisten kunniaksi
