tiistai 15. huhtikuuta 2008



KUN VALLANKAAPPAUS SAAPUI VENEZUELAAN…

Jotta tosiasiat 12.-14.4.2002 tapahtumista Venezuelassa eivät unohtuisi, julkaisen keväällä 2002 kirjoittamani artikkelin.

Vastavallankumouksen viennin veteraanin – Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen – militaarinen tilannetaju petti Venezuelassa. Presidentti Hugo Chávezin kukistamiseksi masinoitu vallankaappausyritys katkaisi selkärankansa 48 tunnissa. Chile-metodiikkaan perustunut vallanryöstöyritys poltti siipensä Venezuelan kansan tuen puutteeseen, maan armeijan jakautumiseen kahtia ja Latinalaisen Amerikan presidenttien tuomitsevaan asenteeseen 12.4.2002 Costa Ricassa Rio-ryhmän tapaamisessa. Amerikan valtioiden järjestöllä (OAS) on tapana tuomita demokraattisesti valittujen hallitusten kumoamiset. Chávez kertoi keskustelleensa maansa tilanteesta Euroopan, Etelä-Amerikan ja Afrikan johtajien kanssa. He kaikki olivat painottaneet tukeaan hänelle.

Ensin armeija kaappasi vallan ja kidnappasi presidentin. Sitten salaliiton nimeämä seuraaja astui presidentin virkaan. Tämän kaiken jälkeen syrjäytetty johtaja vielä palasi kansannousun siivillä takaisin valtaan. Koskaan aikaisemmin ei ole tapahtunut vastaavasti. Kukistamisyrityksen jälkeen vangittiin yli sata hankkeessa mukana ollutta Venezuelan asevoimien sotilasta.

Isästä poikaan


USA:n kannalta oli jokseenkin naurettavaa väittää, ettei heillä olisi ollut jälleen kerran öljystä tahmaiset näppinsä pelissä. Pentagon ja NSA pohtivat jo marraskuussa 2001 yhteistuumin Venezuelan ongelmaa. George W. Bushin hallinnon korkeat virkamiehet tapasivat useita kertoja viime kuukausina ryhmittymän, joka pyrki toteuttamaan käytännössä Chávezin tontille panon. Nykyisen Bushin isällä George Bushilla oli aikoinaan samantapainen ongelma – hän yritti heittää Saddam Husseinin Irakista tontille. Sukurasite on toisille tosi paha juttu!

Presidentti Bushin hallitus kielsi jyrkästi näyttäneensä minkäänlaista vihreää valoa Chávezin kaatamiselle. Toisaalta on melko ristiriitaista, että yksi vallankaappaajista nimittäin amiraali Carlos Molina uskoi heillä olleen USA:n tuen takanaan. Oliko sattumaa, että kenraali Lucas Romero Rincón tapasi Läntisen pallonpuoliskon puolustuksen apulaissihteerin Rogelio Pardo-Maurerin joulukuussa 2001? Juuri samainen kenraali julisti Chávezin syrjäytetyksi 12.4.2002.

Jenkit purkivat huoliaan bolivaarista vallankumousta kohtaan The New York Timesissä jo 6.10.2000 seuraavasti: ”Venezuelan presidentin Hugo Chávezin tavoitteena on olla selkeästi Amerikan vaikutusvallan merkittävä vastustaja ei pelkästään latinalaisessa Amerikassa vaan myös ympäröivässä maailmassa. Onnistuuko hän, jää nähtäväksi, vaikkakin hänen tukenaan on yksi maailman suurimmista maaöljyvarannoista korkeiden öljyhintojen ajanjaksolla. Washington seurailee hänen puuhiaan epäluuloisesti, vaikka pitäisi välttää tarpeettomia vastakkainasetteluja.”

Turpa kiinni takapihalla

Hugo Chávez koetaan USA:ssa pahaksi pojaksi, joka veljeilee Fidel Castron ja kolumbialaisen FARC-sissiliikkeen kanssa, kyseenalaistaa USA:n Afganistanin pommitukset ja näkee ne lähinnä terrorismin vastustamisena terrorismilla. Kuriton eversti on harrastanut valtiollisia suhteita Irakin, Iranin ja Libyan kanssa. Venezuela on lisäksi jenkeille kolmanneksi tärkein öljyntoimittajamaa. USA ei ole koskaan tuntenut hellyyttä niitä Latinalaisen Amerikan maita kohtaan, jotka pyrkivät irtautumaan sen ohjaavasta ja holhoavasta vaikutuspiiristä.

Sisäpolitiikassa Hugo Chávez on herättänyt närää Venezuelan valtion öljy-yhtiön johdon keskuudessa. Hän erotti firman johdon 11.4.2002. Viime vuoden marraskuussa hän teki 49 muutosta maan perustuslakiin. Harjoitettu politiikka ei ole ollut Venezuelassa etenkään öljyalan ammattiliiton mieleen. Monet oppositiopuolueet, ammattiryhmät ja –liitot arvostelivat Kuuban kanssa pari vuotta sitten solmittua sopimusta ”pois antamisena” ja väittivät, että Kuuballe annettu raha olisi ollut parempi käyttää kouluihin, viemäreihin ja palkankorotuksiin.

Joidenkin mitta siis täyttyi ja niinpä maan valtaeliitti armeijassa ja pääomapiireissä liittoutui keskenään. Ennen kaappauksen alkua useita sotilasasiamiehiä palasi kohdemaistaan – Brasiliasta, Kolumbiasta, Boliviasta ja USA:sta – Venezuelaan osallistuakseen salaliittoon.

Vastavallankumouksen ytimen muodostivat USA:n siunaamina liike-elämän kovin johtajisto, ay-pomot, petturikenraalit ja yksityiset joukkotiedotusvälineet.

Kuuba ja Venezuela

Venezuelan asiat lähtivät USA:n kannalta huonoon suuntaan kolmisen vuotta sitten, kun kansa valitsi vapailla vaaleilla Hugo Chávezin presidentikseen. Chávez sijoittuu poliittisesti vasemmalle. Hän ihailee Fidel Castroa ja sosialistista Kuubaa. Fidel Castro kävi valtiovierailulla Venezuelassa lokakuussa 2000. Vierailu oli menestys ja yhtä veljeilyä Castron ja Chávezin kesken. Tämän tapaamisen yhteydessä Venezuelan ja Kuuban hallitukset solmivat taloudellisen ja poliittisen liiton allekirjoittaessaan sopimuksen, jonka mukaan Venezuela tarjoaa kolmanneksen Kuuban öljytarpeesta polkuhintaan. Lisäksi Venezuela suostui myöntämään Kuuballe halpoja, pitkäaikaisia luottoja, jotka se saisi maksaa takaisin paitsi rahalla myös hyödykkeillä ja palveluilla. Koska Kuuban valuuttavarannot eivät ole kehuttavat, maa saattoi maksaa lainansa takaisin viemällä Venezuelaan rokotteita, sokeriteknologiaa, lääkäreitä, fysioterapeutteja ja urheiluvalmentajia. Samassa yhteydessä Chávez totesi sopimuksesta, että ”se on kansojemme yhdentymisen geopoliittinen visio. Tänään olemme uskoakseni todistaneet, että meidän kaksi kansaamme ovat yhtä”. Castro oli myös juhlamielellä todeten, että ”en tullut tänne etsimään polttoainetta, vaikka Venezuelalla sitä onkin paljon, vaan tulin tänne etsimään ymmärrystä ja veljeyttä.”

Onneksi kaikki ei suju kuin elokuvissa

Poliiseja haukutaan usein tyhmiksi. Maailmanpoliisi on sitä toisinaan totaalisesti. Mitä järkeä oli houkutella osa Venezuelan armeijaa tekemään jenkkimyönteistä vallankaappausta, kun samaan aikaan Israel suoritti USA:n tukemana ja oikeutuksella televisiolähetyksissä Palestiinan kansan murhaa? George W. Bushin aggressiivinen ja yksiulotteinen politiikka ei ole saanut varauksetonta hyväksyntää juuri missään maailmalla. Sivistys- ja oikeusvaltioiden liittouma ”terrorismin vastaisessa” sodassa on ollut lähinnä pakon sanelemaa herran pelkoa ja jenkkien ylivallan poliittista nuoleksintaa.

Vallankaappauksen kulku

Venezuelalaisen liike-elämän ja politiikan kerma kokoontui 11.4.2002 klo 11.30 USA:n uuden suurlähettilään Charles Shapiron kunniaksi järjestetylle lounaalle mediamagnaatti Gustavo Cisneroksen luona. Lounaskeskustelun aiheena oli turhautuminen vasemmistopresidenttiin. Puolenpäivän jälkeen Caracasissa alkoivat hallituksen vastaiset laajat mielenosoitukset. Illalla klo 22.10 kansalliskaartin kenraali Alberto Camacho Kairuz ilmoitti hallituksen lopettaneen toimintansa ja armeijan ottaneen vallan haltuunsa.

Aamuyöllä 12.4.2002 asevoimien päällikkö kenraali Lucas Romero Rincón tiedotti, että presidentti Chávez on syrjäytetty illalla ylipäällikön antamalla käskyllä. Se oli vaadittu häneltä allekirjoitettavaksi armeijan johtajien painostuksesta sen jälkeen, kun pyssymiehet olivat avanneet tulen iltapäivällä opposition mielenosoittajia vastaan. Mielenosoituksessa kuoli 17 ihmistä. Armeijan komentajat syyttivät syrjäytetyn presidentin olevan vastuussa mielenosoittajien ampumisesta. Koko kaappausdraaman aikana menehtyi väkivaltaisesti yhteensä 46 ihmistä ja haavoittuneita oli yli 300.

Hugo Chávez itse kertoi vapauduttuaan ampujien olleen valepukuisia poliiseja, joilla oli yhteys hänen vastustajiinsa. Viranomaiset panttasivat vallankaappauksen aikana presidentin viraltapanoon johtaneiden tapahtumien tutkimuksia ja tiedotusvälineet manipuloivat todellisia tapahtumia.

Kun Chávez erotettiin virastaan, hänet vietiin piilopaikkaan. Arestipaikkaa vaihdettiin useampaankin kertaan. Suunnitelmissa oli mm. presidentin toimittaminen Orchilla –saarelle laskeutuneella yksityislentokoneella USA:han vastaamaan teoistaan. Koneen pyrstössä oli jenkkien rekisteritunnus.

Seuraavassa vaiheessa liikemies Pedro Carmona Estanga julistautui aamulla 04.30 väliaikaiseksi presidentiksi. Hän on johtanut Venezuelan tärkeintä työnantajajärjestöä ja toiminut Chávezin vastaisen opposition kärkenä. Carmonan väliaikainen hallitus hajotti illansuussa maan parlamentin, erotti korkeimman oikeuden jäsenet ja jäädytti perustuslain. Uudet presidentin vaalit luvattiin järjestää vuoden sisällä. Armeija ei pysynyt kuitenkaan yhtenäisenä vallankaappauksessa, vaan useat sotilaskomentajat kieltäytyivät hyväksymästä Carmonaa presidentiksi.

USA:n suurlähettiläs nautiskeli sunnuntaina 13.4.2002 aamulla yhdeksän maissa palasta Pedro Carmonan kanssa ja kehotti tätä perumaan parlamentin hajottamisen. Puolenpäivän jälkeen sotilaalliset taisteluyksiköt kautta maan – mukaan lukien laskuvarjopataljoona – ilmoittivat tukevansa Chávezia. Kansa lähti kaduille puolustamaan presidenttiään. Pedro Carmona ei ehtinyt olla vallassa kuin vuorokauden, kun nyt vaihteeksi Chávezin kannattajat, Venezuelan pienituloisimmat ihmiset, ryntäsivät sadoin tuhansin päin kadulle. He piirittivät presidentin palatsin ja tunkeutuivat sisään sen porteista. Vallankaappaus oli päättynyt.

Kenraali Julio Garcia Montoya erotettiin armeijan komentajuudesta, koska hänen todettiin valmistelleen kaappauksen, joka suuntautui laillisen hallituksen syrjäyttämiseen. Armeijan uudeksi ylipäälliköksi nimitettiin kenraali Efraín Vásques. Alkuillasta kansalliskokous kokoontui ja vannoi uskollisuuden valansa Chávezin varapresidentille Diosdado Cabellolle.

Vihan kohteina Kuuba ja köyhälistö

Kaappauksen oikeistolaista luonnetta osoittaa hyvin se, että sen aikana hyökättiin myös Kuuban suurlähetystöä vastaan. Rakennuksesta katkaistiin sähkö ja veden saanti. Lähetystöön heitettiin Molotovin cocktaileja ja palopommeja. Henkilökunnan autot romutettiin. Lähetystöväki puolusti urhoollisesti asemapaikkaansa, jonka vuoksi heille myönnettiin Kuuban ulkoministerin toimesta myöhemmin Calixto Carcia- ja Kansainvälinen taistelija –mitalit.

Kahdelta paikalliselta ihmisoikeusryhmältä – COFAVIC:lta ja ACHRV:lta – pyydettiin raportit tapahtuneesta. Niiden mukaan 23 ihmistä tapettiin lauantaina. Järjestöt syyttivät surmanteoista turvallisuusjoukkoja. Silminnäkijät ovat kertoneet poliisin tulittaneen Chávezia puolustaneita mielenosoittajia useissa Caracasin köyhissä kaupunginosissa.

Vallankaappaus on ohi


Vallankaappaajat vangittiin hyvin nopeasti ja sunnuntaina 14.4.2002 Chávez saattoi palata takaisin virkaansa Venezuelan presidenttinä. Hän palasi aamuyöllä 2.45 riemusaatossa presidentin palatsiin. Hän lupasi oikaista kolmena hallintovuotenaan tekemänsä vääryydet ja pyysi poliittista oppositiota yhteistyöhön poliittisen kriisin lopettamiseksi. Auringon nousun jälkeen tuhannet Chávezin kannattajat siirtyivät kadulle juhlimaan.

Hugo Chávez totesi laskeuduttuaan helikopterilla presidentin palatsin luokse kymmenien tuhansien hänen paluutaan hurraavien ihmisten joukkoon: ”Minä en palaa viha tai katkeruus sydämessäni, mutta meidän täytyy tehdä päätöksiä ja korjata asioita.”

Myöhemmin sunnuntaina presidentti Chávez palasi perheensä – 42. laskuvarjoprikaatin – pariin.
Tukikohdan komentaja kenraali Raul Baduel kapinoi lauantaina Chávezin syrjäyttämistä vastaan keskiluokan vastustaessa kiihkeästi tämän paluuta valtaan. Chávez tunnelmoi tilaisuudessa:
”Sotilaat kuinka suurenmoisia te kaikki olettekaan! Olen aina kanssanne enkä poistu koskaan luotanne.”

Tilanne kaappauksen jälkeen

Tilanteen vakauttamiseksi Venezuelassa OPEC:in venezuelalainen pääsihteeri Ali Rodriquez nimitettiin maansa valtiollisen öljy-yhtiön johtajaksi.


Tällä kertaa oopperamurhaajien veljenpojat polttivat näppinsä.

Matti Laitinen

Lähteet: HeSa, The Associated Press, Granma, Radio Havana, TKS, The New York Times