torstai 28. helmikuuta 2019

MAISSA JA SKÖNELLÄ


Iso, valkoinen invataksi peruutti Valkassa jäiselle pihalle. Kuljettaja riensi avaamaan koslansa keskioven. Äijä hinasi matkalaukkumme kaappimersun sisätiloihin. Vyötimme itsemme kiinni penkkeihin. Kuski sulki napista ovet ja trippi alkoi. Kun päiväkausia ventattu ja jauhettu reissu oli vihdoin edessä, Arska halusi palata kotiin.

Inavataksi karautti pykälät rohisten kohti Paavalinkirkkoa ja ylitti märän Studarin. Pian olimme vilkkaalla Hämeentiellä. Kurvissa nalkahdimme liikennevaloihin. Arska naputti etusormellaan pakun sivuikkunaa. Ykkösen spora kääntyi Hesarilta Hämeentielle. Iltapäiväruuhka oli alkanut. Dösät stoppasivat Kurvin pysäkillä ja purkivat ihmislastiaan. Duunista himaansa palaavat stadilaiset hiipivät metroon. Arska huuteli: ”Ahaa, ahaa, hummani hei!”

Taksi kääntyi Haapiksen kentän luona Sörnäisten rantsutielle ja kiiti kolisten maantiesuolan sulattamalla assulla kohti Pohjoisrantaa ja kultakupolista Uspenskin katedraalia. Se ohitti Halkolaiturin ja jäisessä skönessä huilaavat kiulut. Taksi koukkasi pressanlinnan ja päävartion välistä Kanavakadulle.

Vihdoin olimme perillä Nokalla. Maksoimme stydille suharille omavastuuosuuden ja lampsimme kamoinemme sisälle Viking-terminaaliin. Matkustajatermiaali oli täynnä hiihtolomalaisia. Liityimme jonoon. Heitimme varausflabarin ja passit tiskiin. Saimme kopin botskin neljänneltä täkiltä.

Majoitumme hyttiimme. Arska ryhtyi tutkimaan paksua taxfreen hinnastoa ja Stokiksen karttaa bunkallaan. Kaivoin repusta eväämme: kinkulla ja juustolla päällystettyjä karajalanpiirakoita. Arska kutsuu niitä ”kakkaroiksi”. Paatti lähti liikkeelle. Jäälautat kolisivat kyljissä. Kustaanmiekan takana kopin ikkunasta avautui eteemme aava ja jäätön Suomenlahti. Ulkona blosasi ja kalikka keinui. Pistin soimaan John Lee Hookeria. Arska jorasi, jammasi ja ulvahteli bluesin tahdissa. Minä pötkötin bunkassani.

Teimme iltarundin kuudennelle kannelle. Aikamoinen ryysis. Skidejä vilisteli kaikkialla. Vaihdoin infossa vähän Svea Mamman kruunuja. Tsekkasimme verovapaan tarjoukset. Hajuvedet tunkeutuivat kieleeni jo alkumetreillä. Dokasin tilkan maistiaiskonkkaa. Ostimme suklaata ja pari tölkkiä juotavaa. Baarit jätimme väliin. Palasimme koppiin lepäämään.

Ketsuppi seilasi aamulla ajallaan Stokikseen. Tsiigasimme fönäristä, kuinka kippo puski hissukseen kylki edellä kaijaan. Poistuimme laivasta muun jengin matkassa. Dallasimme Stadsgårdsledenin rantatietä pitkin kohti Slussenia. Ohitsemme huristi punaisia haitaridösiä. Taivas oli sininen ja jalkakäytävän satamasta erottava verkkoaita oli keltainen. Slussenin myllertänyt rakennustyömaa oli edelleen toteutusvaiheessa. Kävellessä Arska piti handulla kiinni reppuni kantohihnasta.

Taivalsimme snadissa pakkasessa Skeppsbronin rantsukatua pitkin kohteenamme Kansallismuseo. Ohittaessamme kunkunlinnan salaperäinen heppojen vetämä umpikiesikaravaani hassusti pukeutuneine henkivartijoineen eteni kohti Strömbron katusiltaa. Kyhmyjoutsenet ja useat sorsalajit uiskentelivat sankoin joukoin meressä.

Arska tutustui kävijöille maksuttomassa Kansallismuseossa Ruotsin taideaarteisiin sekä skruudasi museon upeassa kahvilassa – veistossalin vieressä – maukkaan kaviaari-katkarapusalaatin. Ylimpään kerrokseen sijoitetut 1600- ja 1700-luvun flaamilaisten mestarien maalaukset olivat useamman katsomisen arvoisia teoksia.

Matti Laitinen
22.2.2019

Kosla = auto, trippi = matka, ventata = odottaa, Studari = Sturenkatu, Valkka = Vallila, spora = raitiotievaunu, dösä = bussi, stydi = vahva, sköne = meri, kiulu = vene tai pieni laiva, botski = laiva, täkki = kansi, bunkka = vuode, blosata = tuulla, kalikka = laiva, jorata = tanssia, rundi = kierros, tsekata = tarkastaa, dokata = juoda, skidi = lapsi, seilata = purjehtia, tsiigata = katsoa, fönäri = ikkuna, kippo = laiva, siftata = siirtyä, kaija = laituri, handu = käsi, snadi = pieni, Stokis = Tukholma, ketsuppi = punainen laiva ja skruudata = syödä.



maanantai 25. helmikuuta 2019

CÓRDOBASSA


Astuimme turva- ja lippujen tarkastuksen jälkeen Málagan Maria Zambranon rautatieasemalla pitkäkärsäiseen luotijunaan. Meillä oli paikat lähellä vaunumme vessaa ja uloskäyntiä. Junan ovet sulkeutuivat – tsiiiiih. Stoge nytkähti liikkeelle 8:40. Veturinkuljettaja kiihdytti 31 vaunuisen teräspedon matkanopeuteensa. Pian Talgo pyyhälsi reilusti yli kahtasataa. Arska tiiraili uteliaana ikkunasta maisemia. Hän piti hyvin paljon kiskoja pitkin reissaamisesta. Hänelle on kertynyt runsaasti kokemusta rautateitä pitkin viilettämisestä ympäri Eurooppaa. Junamme pääteasemaksi oli merkitty Barcelona.

Vuoristot, jokilaaksot, ylänköjärvet, tunnelit, taajamat ja monenlaiset viljelykset vilahtelivat ikkunassa. Puolillaan olevassa vaunussamme matkustajilla oli valtavasti matkatavaraa. Yhdellä naisella oli mukanaan seitsemän matkalaukkua. Hän sähläsi ja sovitteli kamojaan ahtaille tavarahyllyille. Meillä kolmella oli vain reppumme.

 
Juna pysähtyi Antequerassa ottamaan lisää ihmislastia sisuksiinsa. Sähköjunan ilmajohtimien kannatinpylväät olivat maalattu Andalusian sinisiksi. Vaunuosastomme täyttyi. Seuraavaksi matkavehkeemme stoppasi vuoristolaaksossa Puente Genilin autiolle betonilaiturille. Ympäristö pursui oliivipuita. Kottaraisen oloisia lintuja aaltoili sankkana parvena korkealla taivaalla. Itse taajama valkoisine taloineen erottui parin kilometrin päässä rautatiestä. Ulkona ilman lämpötila oli pudonnut +5 asteeseen. Arska olisi halunnut vaihtaa junasta yöbussiin.
 
Talgo pysähtyi tasan 9:38 Córdoban betonista rakennetulle läpiajoasemalle. Stoge sai kai jonkinlaisen slaagin, koska jouduimme odottamaan ovien aukeamista yli varttitunnin. Asemalaiturilla Renfen virkailija kailotti Córdobasta eteenpäin matkustavaa jengiä seuraamaan itseään. Suuri ihmisjoukko lähti hänen ohjauksessaan etsimään ehjää rautaheppaa. Me sen sijaan nousimme laiturilta kylmän rauhallisina sähköportailla asematasolle ja menimme kahvilaan syömään juustokinkkuskämlärit sekä juomaan kaksi bisseä ja yhden kaakaon. Arska ei panostanut mallakseen, vaikka hän onkin reima reissumies. Läheltä löytyi onneksemme maksuton invaveski.

Kävelimme Córdoban steissiltä parin kilsan päähän sokkeloiseen vanhaan stadiin. Aamupäivällä sää oli aurinkoinen, mutta vuoristo muistutti olemassaolostaan ilman koleutena. Meillä oli oppaana kännykkään ladattu kartta. Avenida Americasilla meitä vastaan ponnisteli äiti nuoren, aivovammaisen tyttärensä kanssa. Mutsit tervehtivät toisiaan. Matkan varrella keskustaan kohtasimme kaupungin siisteydestä vastaaville kadunlakaisijoille omistetun näköisnaisveistoksen.


Aikamme käppäiltyämme osuimme Avenida de Cervantesille, käännyimme oikealle ja jatkoimme matkaa Paseo de Victoriaa pitkin, kunnes saavuimme Puerta de Almodóvarille. Tankkasimme itseämme muurin vieressä olevassa puistossa suklaalla, viikunoilla, smoothieilla ja vedellä.
 
Puikahdimme kaupungin muurin portista sisään. Ohitimme juutalaiskorttelin. Katselimme vanhoja matalia taloja ja niiden kaakeleilla koristeltuja seiniä sekä kuvasimme laatoitettuja plazoja. Jatkoimme vaellustamme. Suuntasimme kulkumme kapeita, kivettyjä katuja pitkin kohti Córdoban moskeijakatedraalia (Mezquita-Catedral). Se löytyi e-karttaa ja opasteita seuraten. Ilman lämpötila oli kohonnut jo 15 asteeseen. Vähensimme kledjujamme.


La Mezquita toimi moskeijana vuosina 786-1236, jonka jälkeen Espanjan kristityt valloittivat Córdoban ja ottivat pyhätön hallintaansa. Islamilaiseen uskonto- ja sivistyskeskukseen lisättiin aluksi vain pari katolista sivukappelia. 1500-luvun alussa kunkku Kaarle V sai merkillisen päähänpiston ja päätti rakentaa voimantunnossaan moskeijan keskelle omaa uskontoaan edustavan katedraalin. Kultakaudellaan Córdoban vanhassa, monikulttuurisessa sivistys- ja yliopistokaupungissa oli asunut puoli miljoonaa asukasta.

 
Me astuimme korkean muurin lävitse kiviportista La Mezquitan valtavalle matkailijoiden miehittämälle sisäpihalle, jossa kasvoi kymmeniä aplaripuita. Lähteistä pulppusi vettä altaisiin ja puiden kastelujärjestelmään. Piha oli päällystetty soikeista pikkukivistä muodostelulla mosaiikilla. Lippujonot osoittautuivat pitkiksi. Onneksi lippuautomaatista irtosi käteisellä vanhemmille liput. Laitetta valvova vahtimestari ojensi Arskalle vapaalibarin.
 
Otimme lakit päistämme. Astuimme sisään hämärtävään ja lattiapinta-alaltaan valtavaan tilaan, jossa törrötti tiheään erilaisista kauniista kivilajeista työstettyjä pylväitä, joiden päällä oli punavalkoinen kaksoiskaari. Katto oli melko matalalla. Sivustoilla pönötti kalterien takana mahtisukujen prameita ja nuhteita syökseviä kappeleita. Arska halusi puupenkille istumaan. Jäin hänen kanssaan seuraamaan moskeijaosaston rauhassa ja pelkistyneisyydessä ihmisten liikehdintää kirkon laajoissa tiloissa. Moskeijan keskellä korkealle kohoava, katolinen katedraali oli hämmentävä kokemus verrattuna vanhan maurilaisen tilan harmonisuuteen ja maanläheisyyteen. Pateettinen, kullattu ja taivaisiin kohoava katedraali veistoksineen ja maalauksineen uhkui moskeijan sisällä voittajan ylivoimaisuutta, ikuisuutta ja mahtia.
 
Paluumatkalla kävimme rautatieaseman ja dösästeissin läheisyydessä sijaitsevassa cordobalaisessa perheravintolassa safkaamassa Menu del Dian, johon sisältyi gratinoitua parsaa paahdettujen vuoristokinkkuhiutaleiden kera, pitkään kypsytettyä palapaistia ja jälkkäriksi jätskiä kermavaahdon ja siirappiviirujen kera. Vanhemmat kippasivat onnistuneen, kuusi tuntia kestäneen kulttuurikierroksen kunniaksi, paukut espanjalaista anisviinaa. Arska oli myös kestänyt loistavasti koko Córdoban koitoksen ja ansaitsi tämän vuoksi lasillisen virvoitusjuomaa.
 
Me kiinnitimme turvavyömme. Melko täysi dösä nytkähti liikkeelle 15:30. Matka Málagaan maksoi lähes kolme kertaa vähemmän kuin tullessa stogella, mutta se kesti kolme kertaa kauemmin. Valoisaan aikaan ikkunoista näkyi karjatiloja, peltoja, hedelmä- ja oliivipuumetsiköitä, viiniviljelyksiä, metsiä, vuoria ja laaksoja. Vuorenrinteillä törrötti valkoisia kaupunkeja ja kyliä. Isommissa taajamissa oli kaupungintalon vieressä suihkukaivo. Kävimme kiertoajelun aikana yli kymmenellä bussiasemalla ja pyörimme parissa kymmenessä liikennerinkulassa. Popsimme ajon aikana cordobalaisesta kaupasta hankittua matkaevästä.
 
Pimeyden laskeuduttua horisonttiin puoli seitsemän paikkeilla bussi jyysti vuoristossa mäkiä ylös ja rullasi puhkuen niitä alas moottorilla jarruttaen. Pimeillä pikkuteillä ei ollut valaistusta. Heijastimet tien laidassa kertoivat taitavalle kuskille ajoväylän leveyden. Ympärillä kohosi korkeita vuoria. Bussin sisäkatossa olevat sumeat, vihreät valot loivat vuoristoradalle tunnelmaa. Arska tihruili kiinnostuneena ja pelottomasti faijansa vieressä fönäristä ulos tihentyvään pimeyteen.
 
Matti Laitinen
22.2.2019
 
Renfe = Espanjan valtion rautatieyhtiö, Steissi = rautatieasema, asema, Stoge = juna, Slaagi = sairauskohtaus, sydänhalvaus, Skämläri = sämpylä, Bisse = olut, Jengi = porukka, joukkio, Stadi = kaupunki ja Talgo = nopea luotijuna, Plaza = aukio, tori, Dösästeissi = bussiasema, Aplari = appelsiini, Safkata = syödä, aterioida, Menu del Dia = päivän ruokalista ja Fönäri = ikkuna

https://www.tukilinja.fi/blogilinjallamatti/cordobassa-2/


sunnuntai 10. helmikuuta 2019


KEHITYSVAMMAISEN KUNDIN FAIJANA

Olen lähes 65-vuotias karvainen äijänkäppänä Stadin Valkasta. Ehdin seurata duunielämässä 36 antoisaa vuotta ammatillisen kuntoutuksen parissa, kuinka neurologiset vammat ja sairaudet sekä mielenterveyden häiriöt vaikuttavat ihmiset fyysiseen, psyykkiseen, sosiaalisen ja tiedolliseen toimintakykyyn. Tajusin tuona aikana, että ihminen on aina ensisijaisesti ihminen ja vasta toissijaisesti vammainen. Ihmisarvon kunnioitus alkaa jokaisen yksilön tasavertaisesta ja oikeudenmukaisesta kohtelusta.
Skiglasin tässä hommassa vieläkin syvemmälle omassa daijussani, kun perheeseemme syntyi 28 vuotta sitten kundi nimeltään Arska, joka oli jo syntyessään hukkua alkusköneensä. Kun kundin pumppu paikattiin ja monipuolinen kuntoutus alkoi, svengiä on riittänyt, vaikka muille jakaa. Arska on ollut meno- ja maailmanmies jo snadista lähtien. Hän lähti jo v. 1992 mutsinsa ja faijansa kanssa ekalle ulkomaanreissulleen Belgiaan ja Hollantiin. Reissaaminen tapahtui tuolloin stogella kulkien.
Kerron Tukilinjan blogissani helmi-maaliskuussa 2019 sekä faijan että kundini Arskan näkökulmasta, millaista on elää kehitysvammaisena hemmona Suomessa ja muualla Euroopassa. Tarinat perustuvat omiin kokemuksiimme. Työssäni ja yksityiselämässäni tekemieni havaintojen mukaan ihmisarvon ja –oikeuksien toteutuminen edellyttää sitä, että jokainen ihminen saa riittävästi omassa arjessaan tarvitsemaansa yksilöllistä tukea, apua ja ohjausta. Vammaisena syntyminen ei ole kenenkään oma valinta. Minusta vammaisten ja vajaakuntoisten ihmisten ihmisoikeuksien laiminlyönti ja alimitoitus ovat rikos ihmisyyttä vastaan.
Arska on nykyisin puolitoistametrinen vauhtiveikko, joka tykkää Olavi Virrasta ja bluesista. Kotona hän takoo kannuja ja skulaa kosketinsoittimellaan. Sosiaalisena ja myötäelämiskykyisenä ihmisenä Arska tulee hyvin toimeen toisten ihmisten kanssa. Downin syndroomasta johtuvan vaikean kehitysvammaisuutensa vuoksi hän ei pärjää arjen toiminnoissaan itsenäisesti, vaan hän tarvitsee kaikissa toiminnoissaan aikuisen henkilön apua ja ohjausta sekä ympärivuorokautista valvontaa. Puutteet viestinnässä, keskittymiskyvyssä, pitkäjänteisyydessä ja oman toiminnan ohjaamisessa heikentävät olennaisesti hänen yleistä suoriutumistaan. Tästäkin huolimatta Arska-köriläs elää täysivaltaista ja tasa-arvoista elämää perheessään ja bunkkaa edelleen lapsuuden kodissaan.
Arskalla on vaikeuksia ulkomaailman kanssa kommunikoinnissa. Kaikki eivät ymmärrä hänen omaa kieltään, jossa on myös omat yleiskäsitteensä, lyhyet lauserakenteensa ja adjektiivinsa. Toki hän osaa ilmaista omaa vankkaa tahtoaan myös eleillä ja viittomilla. Puhe- ja kirjoitustaidottomana henkilönä hänen on kuitenkin vaikea laatia valituksia viranomaisille, kun häntä kohdellaan yhteiskunnassa epäoikeudenmukaisesti. Faijalla on ollut tapana jeesata kundiaan, mikäli näin on päässyt lipsahtamaan sivistysvaltiossa.
Arska käy arkisin duunissa Stadin ylläpitämässä Pasilan toimintakeskuksessa. Faija vie hänet hommiin ja hilaa hänet iltapäivällä takaisin himaan. Arskan työnkuvaan kuuluvat mm: paperisilppurin käyttö, astianpesukoneen täyttö ja tyhjennys, roskakorien roudaaminen ja pyörätuolissa olevan kollegan työntäminen ulkoilupäivänä. Hän viihtyy hyvin Pasilassa, koska hän kokee olevansa oman yhteisönsä arvostettu jäsen. Arska käy kerran kuukaudessa kolmen vuorokauden kestoisessa tilapäishoidossa Pihlajiston pienryhmäkodissa, jotta muu perhe pääsee välillä huilaamaan.
Itsestäni voin kertoa sen, että kirjoittaminen on ollut aina keskeisellä sijalla omassa elämässäni.


Matti Laitinen
Julkaistu Tukilinja -lehdessä 1/helmi-maaliskuu 2019
https://www.tukilinja.fi/blogilinjallamatti/moikka-maailma/


VIIMEINEN KÄÄRINLIINA

Kävin märkänä ja loskaisena sunnuntaina tsiigaamassa muistisairasta faijaani Itiksen palvelutalossa. Aamuhugissa työskenteli ainoastaan viisi hoitajaa. Minusta määrä oli kovin snadi 30 vanhusta käsittävällä osastolla. Hoitsujen duuni kuormittaa sekä kroppaa että nuppia. Liksa ei ole hääppöinen. Silti faijan hoitsut ovat tehneet duuninsa aina läsnäollen ja hyvin. En ole hiffannut valitsemiemme Stadin kuntakonsernin päättäjien hiippailevan koskaan käytävillä vastaan.

Faija ei tsitannut tällä kertaa Kehäkukan ryhmäkodin ruokasalissa safkalla. Faija torkkui istuma-asentoon säädetyssä bunkassaan omassa kämpässään. Hoitsu tyrkkäsi äijälle montuun soseutettua sapuskaa. Vapautin hänet hommasta ja tartuin itse lusikan varteen. Faija avasi pari kertaa silmänsä, mutta ei tsennannut syöttäjän vaihtuneen.

Faija on ollut viime viikot ihan veto veks. Äijä on vetäytynyt unimaailmaansa. Se ei pysty käymään enää paskiossa. Voimat ovat sluutanneet. Peseytyminen, huolto ja vaipansinksaus tapahtuvat pedissä. Hommautin viime viikolla faijalle pari siirtolakanaa, jotta hänen siirtämisensä olisi hoitsuille iisimpää. Aikaisemmin Stadi piffasi tämän viimeisen käärinliinan. Nykyisin sen joutuu pulittamaan kukin ihan itse.

Syötin faijaa pikkulusikalla. Vihreä sose ja jälkisafkarahka putosivat hyvin. Faija avasi pari kertaa öögansa, mutta daiju sukelsi välittömästi takaisin sameiseen sköneen. Yhteiset ulkoilut pyörätuolilla läheisessä puistossa kuuluvat jo menneisyyteen, johon ei ole paluuta.

Telkkarissa nuori uros harrasti avojaloin eloonjäämispärjäilyä sadeskuttassa. Popsi toukkia, sytytti fleggiksen ja meni goisaamaan byggaamaansa bunkkaan. Onko suuntaus sama vanhusten ja vammaisten hoivatyössä? Helsingin kaupungin talouden ja toiminnan seurantaraportin 3/2018 mukaan kuntakonsernille kertyi ylijäämää 354 miljoonaa euroa. Miksi helvetissä rikas Stadi ei kohdenna riittävästi varoja julkiseen vanhusten hoitoon, tarvittavan lisähenkilökunnan palkkaamiseen eikä kustanna pienituloiselle vanhukselle edes viimeistä käärinliinaa?

Minkälaisia kyynikoita me olemmekaan valinneet tämän maan päättäviin elimiin? Liiketoimintamalli soveltuu huonosti vanhusten ja vammaisten hoivatyöhön sekä näiden alojen työntekijöiden palkkaukseen ja heidän määränsä mitoitukseen.

Matti Laitinen
Dementoituneen vanhuksen poika
ja kehitysvammaisen pojan isä


KUOLEMAN JÄLKEISESTÄ ELÄMÄSTÄ


Mutsini delasi viime heinäkuussa. Hautajaiset pidettiin läheisten kesken Hietsun krematorion snadissa kappelissa. Muisteltiin, soitettiin musaa ja jätettiin viimeiset jäähyväiset. Tilaisuuden jälkeen käytiin kimpassa raflassa syömässä. Mutsille pidettiin myöhemmin toinen muistitilaisuus, johon kutsuttiin hänen elossa olevansa systerinsä ja broidinsa sekä näiden kakrut.

Mutsin kuoltua hain faijalleni hänen edunvalvojanaan perhe-eläkettä. Sitä virtasi entisen satamajätkän tilipussiin valtaisat 168 euroa. Vastaavasti äijän asumistuki ja kansaneläke surkastuivat 207 eurolla. Yhteiskunta piti huolta, ettei palvelutalossa asuva 91-vuotias dementoinut ja pyörätuolissa työnnettävä vanhus päässyt vaurastumaan. Toivottavasti kansanedustajat, valtioneuvoston jäsenet ja valtion ylin virkamieskunta valvoisivat yhtä suurella antaumuksella maamme kansallisomaisuutta, verovarojen käyttöä, veronkierron harrastajia ja veroparasiitteja.

Nuorempi broidi laati mutsin kuolinpesän perukirjoituksen. Mutsi oli ikänsä pienipalkkainen neljän skidin äiti ja yhden huollettavan äijän muija. Kun mutsin tililtä oli maksettu hautaus- ja muistotilaisuuskulut, sukuselvitykset ja virkaspettarit, kämpän vuokra ja sähkö sekä lasarettimaksut, laariin jäi fyrkkaa 3 200 ja risat euroa. Kertynyt summa jaettiin 20.10.2018 laaditun perinnönjakosopimuksen mukaisesti ja pykäliä tiukasti noudattaen faijalle ja neljälle kundille. Kaikki sujui vaivatta ja hyvässä fiiliksessä.

Faijani peri puolisonsa kuolinpesästä ruhtinaalliset 1 600 euroa ja rapiat. Maistraatin taholta ilmeni, että minä olen jäävi edustamaan edunvalvojana faijaani oman mutsini ja faijani vaimon perinnönjaossa. Joten päätin hankkia sijaisedunvalvojan tilalleni hoitamaan asian. Avovaimoni suostui duuniin. Lähetimme lokakuussa suostumuksen ja hakemuksen maistraattiin, jossa se muhi muutaman viikon. Mutta eihän sekään käynyt. Virkailija kehotti 9.11.2018 minua etsimään uuden edunvalvojan sijaisen, joka ei ole läheinen minulle, eikä kenellekään muullekaan kuolinpesän osakkaalle. Tämän lisäksi hän pyysi minua toimittamaan maistraatille perukirjan. Minä toimin näin ja hoidin hommat kondikseen.

Henkikirjoittaja meilasi minulle 16.1.2019:Isänne edunvalvonta-asioihin liittyen ilmoitan, että edunvalvojan sijainen on nyt määrätty ja päätökset ovat postin mukana tulossa. Jotta saatte osituksen ja perinnönjaon toimitettua, tulee edunvalvojan sijaisen hakea lupaa oheisella kaavakkeella. Hän toimii hakijana. Hakemukseen luvan saamiseksi osituksen ja perinnönjaon toimittamiseen tulee liittää ositus- ja perinnönjakokirjaluonnos, jonka sitten osakkaat voivat allekirjoittaa ja sijainen isänne puolesta allekirjoittaa, kun lupa maistraatista on myönnetty.”
Lopuksi henkikirjoittaja suuressa viisaudessaan ja päättäväisyydessään totesi, koska pykälät ovat pykäliä: ”Kun olette saaneet ositus- ja perinnönjakokirjaluonnoksen laadittua, toimittakaa se edunvalvojan  sijaisen tekemän hakemuksen kanssa maistraattiin, niin voimme jatkaa ositus- ja perinnönjakoluvan käsittelyä maistraatissa. Lupa-asia on tällä hetkellä rauennut.”

Styylattuani sähköpostitse Uudenmaan maistraatin kanssa 3,5 kuukautta sijaisedunvalvojan järjestämisestä perinnönjakoa varten päätin, että asia saa minunkin osaltani raueta, koska tämän turhauttavan rumban kustannukset ovat yhteiskunnalle paljon suuremmat kuin faijani eläke ja hänen saamansa perintö - 1 600 euroa ja rapiat. Postasin eilen maistraattiin tarkan selvityksen faijani vuositilistä, josta selviää sentilleen hänen tulonsa ja menonsa sekä hänelle 28.12.2018 maksettu 1 600 euron ja rapiat suuruinen perintö. Jos byrokraateilla riittää vielä puhtia, tutkikoot faijani tilinpäätöstä. Repikööt reiskansa!
Kuoleman jälkeinen elämä näyttää olevan varsin kafkalaista. Pienituloinen yksilö pyörii systeemin rattaissa, ja valvonta skulaa verovaroilla. Hallituksen häiskät myöntävät verohelpotuksia kavereilleen, myyvät valtion omaisuutta heille ja pitävät huolen, ettei veroparatiiseihin siirrettyihin varoihin kajota. Systeemi skulaa ja valvonta ei pelaa, koska pykälät ovat pykäliä.
Matti Laitinen 17.1.2019