keskiviikko 30. lokakuuta 2013


MIKSI?

Olen stadilaisena mieltänyt stadilaiset reiluiksi, rehellisiksi ja suvaitsevaisiksi ihmisiksi. Pienempiin ja heikompiin ei kajota, eikä löytyä lyödä.

Vaikeasti kehitysvammaisella pojallani on käytössään henkilökohtainen avustaja, joka mahdollistaa hänen käymisensä mm. konserteissa, uimassa ja elokuvissa. Tämän ammattitaitoisen ja empaattisen nuoren miehen isä on afrikkalainen ja äiti suomalainen. Hän itse on asunut koko ikänsä Suomessa.

Poikani avustaja joutui jokunen päivä sitten kotimatkallaan rasistisen hyökkäyksen kohteeksi. Tuntematon kantasuomalainen mies löi häntä kotimatkalla bussissa selän takaa leukaan. Liikennevälineen kamerat tallensivat väkivallan teon. Hän kävi lääkärissä ja tekemässä rikosilmoituksen tapahtuneesta. Poliisit eivät olleet kiinnostuneita avustajan tarjoamista tiedoista. Mikäli poikani olisi istunut avustajansa kanssa tuossa bussissa, rasisti olisi poiminut samalla kertaa kaksi marjaa.

Saamme kasvatuksemme neljästä eri väylästä: perheestä, koulusta, kavereista ja mediasta. Meidän persoonallisuutemme muodostuu näiden väylien vuorovaikutuksesta. Ihmisen omilla valinnoilla on tässä hyvin merkittävä rooli. Miksi suomalainen kasvatus tuottaa tällaisia väkivaltaisia rasisteja?

Minusta tämä ei ole aikuisen ihmisen käyttäytymistä. Aikuistuminen on kasvutapahtuma, jossa hyödynnetään muiden ja omaa elämänkokemusta sekä havainnoidaan aktiivisesti ympäröivää todellisuutta. Käytännössä aikuisuus tarkoittaa sitä, että ihmisellä on ammattikoulutus, vakituinen työpaikka, asunto, elämiseen riittävä toimeentulo, perhe (sinkku, parisuhde tai yhteisö) ja vanhemmuus.

Aikuisuuteen liittyy paljon vastuuta. Tämä tarkoittaa ihmisen kiinnostusta ja etenkin halua vastata puheidensa ja tekojensa aiheuttamista seuraamuksista. Vastuullisuus liittyy suhtautumiseen toisiin ihmisiin, omaan itseensä, muihin elollisiin olentoihin, ympäristöön, työhön, esineisiin ja omaisuuteen. Rehellinen ja vastuunsa kantava ihminen seisoo puheidensa ja tekojensa takana.

Lisääntyvä koulu-, virasto- ja katuväkivalta osoittavat, että asiat Stadissa ovat huonolla tolalla. Kaikki eivät opi elämään ja pärjäämään itsenäisesti tässä yhteiskunnassa. Osa nuorisosta syrjäytyy siitä eikä kasva koskaan aikuisiksi.


Matti Laitinen
kehitysvammaisen pojan isä

torstai 10. lokakuuta 2013

MATKALLA I

Harmaapukuinen ja mustapukuinen
istuivat pöytään.
Mustapukuinen laski pöydälle
vadillisen pannupizzaa.

Baarin seinää koristi
kömpelö maalaus
New Yorkin pilvenpiirtäjistä.
Kaksoistornit seisoivat pystyssä.

He sulkivat silmänsä.
He ristivät kätensä.
Mustapukuinen raotti silmiään.
Nappasi palasen pannaria.

Harmaapukuinen
jatkoi rukoustaan.
Minä nappasin snubin bisseä.
Kusisviitti säihkyi sinisenä.

Istuin ilmastoidussa bussissa.
Etuvasemmalla mies vastaili
työpaikkansa meileihin.
Dösä ohitti rekan.

Mimmi, läppärimiehen edessä,
seurasi hipaisunäyttöpalikastaan
raviheppojen näköisten ihmisten
telkkarisarjaa.

Mummo imeytyi ikkunapaikalla
ulsterinsa sisään lepertelemään
salaisuuksia kännykälleen.
Torkahdin tasaiseen maisemaan.

Harmaapukuinen ja mustapukuinen
goisasivat vierekkäin takapenkillä.
Harmaa puristi bibliaansa.
Musta siristeli öögiään.

Ilta karkotti suuliksen.
Saavuimme steissille.
Hotelli Tarton fönareissa
paloi kutsuva flyysis.

Matti Laitinen
7.102013