keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Syksy


Aurinko on noussut Vallilassa.
Näin on tapahtunut vuosimiljardeja.
Ilma on kirpeän syksyinen.
Venäläinen bussi purkaa lastiaan
hotelli Avan edessä.
Minä lähden duuniin.
Vedän käsiini villasormikkaat.
Hengitykseni höyryää.
Lähden askeltamaan Karstulantieltä Kangasalantielle.

Yksinäinen mies leventää leipäänsä
koukkimalla kepillä lasinkeräyssäiliöstä pulloja.
Lehmukset pudottavat keltaisia lehtiään.
Vanhat naiset ulkoiluttavat hitaasti tallustavia koiriaan.
Talutushihnoissa killuu jätöspusseja.

Ohi kiitävällä,
kikulihousuisella fillaristilla
on pipo kypäränsä alla.
Valkan kenttä huokuu autiutta,
sen pintaa rikkovat
nappulakenkien kovettuneet painallukset.

Risto Reipas marssii kadun toisella puolella
väitellen ääniensä kanssa.
Huoltomies haravoi vihlovasti lehtiä
kaupungin vuokrakasarmin nurmikolla.
Kestojanoinen miehenreppana raahaa
Valkkarista kotiinsa kassillista keppanaa.

Ohitan jylhän Paavalinkirkon.
Studarilla oranssin, runko-ohjatun
imulakaisukoneen kolme harjaa
ohjaavat liiskautuneet lehdet
sen imevään kitaan.

Rullaan Hämeentien sporapysäkille.
Noukin kutosen penkiltä tuoreen Metron.
Pitkän pääministerin muisti
on lyhyt.
Hänen rehellisyytensä
häviää kuin lehtivihreä syksyllä.
Ruska vie sen mennessään.

Syksy on sienisadon
ja teurastuksen aikaa.



Matti Laitinen

syksyllä 2010

torstai 7. lokakuuta 2010

Puhdistuksesta

”Sofi Oksasen romaanin “Puhdistus” huikea menestys ällistyttää minua. Muistellessani kirjoja, joita luin lapsuudessani, arvelen ymmärtäväni sitä jollakin asteella. 50-luvun alussa 20-vuosisadalla minulla ei ollut kovinkaan monta kirjaa luettavanani Eestissä. Luettuani lähes kaikki saatavissa olevat itsenäisen Eestin aikana julkaistut lastenkirjat aloin lukea enimmäkseen aikuisille suunnattua neuvostokirjallisuutta. Niiden joukossa oli myös pari tusinaa Stalinin palkinnon saaneita kirjoja. Mieleeni tulee joitain, jotka olivat todella hyvin kirjoitettuja kuten Aleksei Tolstoin ”Pietari I” ja ”Stalingradin juoksuhaudoissa”.

Enimmäkseen ilmestyi joitain anonyymejä, sekavia puolimytologisia tarinoita sadistisista saksalaisista ja heidän kätyreistään lurjuksina sekä urheista isänmaallisista partisaaneista sankareina. Kaikesta huolimatta näillä kirjoilla oli tiettyä vetovoimaa sopien johonkin meidän syviin psykologisiin tarpeisiimme keijusaduista sekä tarinoihin sankareista ja roistoista. Oksasen kirja vajoaa samaan kategoriaan kuin stalinistiset kirjat lapsuudessani. Ainoastaan sankarit ja antisankarit ovat vaihtaneet roolia keskenään. Se on taitavasti kirjoitettu kauhutarina lukuisine ruumiineen. Olkoon niin.

Minun ainoa, mutta vakava vastalauseeni romaania kohtaan on se, että kirja on olevinaan realistinen tarina elämästä Neuvosto-Eestissä 20-vuosisadan toisella puoliskolla ja se näyttää olevan hyväksytty sellaiseksi yleisesti Euroopassa ja Amerikassa. Sofi Oksasella ei ole välitöntä kokemusta noista ajoista ja tapahtumista, joita hän kuvaa osana elämäämme nitoen yhteen joitakin ikivanhoja ideologis-mytologisen kirjallisuuden sääntöjä ja myy sillä nyt hyvin lännessä. Hän kauppaa jotain, joka on olevinaan meidän elämäämme, vaikkei se sitä olekaan. Meidän elämämme Neuvostoliitossa ei ollut kauhutarina!

Totta kai oli useita kauhistuttavia ajanjaksoja, terrorin ja vastaterrorin vuosia, mutta kokonaisuudessaan me elimme elämää, joka oli usein melko kiinnostavaa ja hauskaa. Minä en voi hyväksyä ajatusta, että oma elämäni, vanhempieni, ystävieni ja kollegojeni elämä ei olisi ollut elämisen arvoista ja että me olisimme tunteneet itsemme laajan vankileirin vangeiksi. Neuvostoliitto ei ollut Stalinin kuoleman jälkeen vankileiri. Se oli surkea maa, mutta maailmassa oli ja on edelleen paljon kurjempia valtioita.

Yksi perusvakaumuksistani on se, ettei paholaista ole olemassakaan (ehkä ei jumalaakaan, mutta tässä se ei ole tärkeää). Neuvostoliitto ei ollut saatanallinen valtio. Elämää, jota elimme 20-vuosisadan toisella puoliskolla tässä maassa, ei eletty paholaisen tai hänen valvomiensa kätyrien pirullisten sääntöjen mukaan. Minä en halua kenenkään sieppaavan elämääni ja myyvän siitä huononnettuna versiona tuntemattomille ihmisille ulkomaille. Minä olen puhunut.”

Jaan Kaplinski

Suomennos: Matti Laitinen

Lähde:http://jaankaplinski.blogspot.com/

tiistai 5. lokakuuta 2010

ADRESSI EDUSKUNNAN LUOTTAMUKSEN PALAUTTAMISEKSI

Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Kansanedustajan työn tulee olla luottamustehtävä – ei palkintotoimi. Kansanedustajien palkkioiden korotuksia on perusteltu mm. sillä, että siten saamme eduskuntaan päättäjiksi ”pätevämpää väkeä”. Tosiasia on toinen; näillä ansiotasoilla kansanedustajiksi valikoituu yhä enemmän vain omaa etuaan ajavia ahneita saalistajia, joilla ei ole enää mitään ymmärrystä tavallisen työtätekevien kansalaisten arjesta. Suomen perustuslain mukaan kansanedustaja on velvollinen toimessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Kansanedustajien keskuudessa esiintyvä tosiasioiden pimittäminen ja perättömien tietojen esittäminen julkisessa sanassa viestivät suomalaisen yhteiskunnan korruptoituneisuudesta.

Eduskunnan luottamuksen palauttamiseksi kansanedustajan tulojen/palkkioiden ei tulisi olla suurempi kuin keskipalkka Suomessa.

Eduskunnan luottamuksen ja uskottavuuden palauttamiseksi lahjoman vastaanottoon tai sen antoon syyllistyneiltä kansanedustajilta pitäisi kieltää mahdollisuus asettua ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa. Korruptio on lähes kaikissa maissa määritelty rangaistavaksi teoksi rikoslaissa.

Eduskunnan luottamuksen ja uskottavuuden palauttamiseksi eduskuntavaaleissa kullakin edustajaehdokkaalla kuuluisi olla taloudellisesti tasavertainen kuuluvuus ja näkyvyys tiedotusvälineissä.

Allekirjoita vetoomus. Adressi toimitetaan oikeusministerille, eduskunnan oikeusasiamiehelle ja eduskuntaryhmille sekä tiedostusvälineille. Aloittakaamme yhdessä kansalaiskamppailu eduskunnan luottamuksen ja kansanvallan palauttamiseksi Suomessa. Me emme kaipaa edustajiksemme lurjuksia ja välistävetäjiä!

Kiitoksin

Helsingissä 4. lokakuuta 2010


Matti Laitinen Reijo Katajaranta

http://www.adressit.com/eduskunnanluottamus