torstai 10. kesäkuuta 2010

Demokraattinen desentralismi on paluuta Leniniin

Demokratia eli kansanvalta on vallankäytön muoto, jonka sisällön ja toteutustavan määrittelee sitä toteuttavan yhteiskuntajärjestelmän luonne ja tuotantotapa. Sillä kenellä on käsissään yhteiskunnan taloudellinen valta ja siihen ankkuroitu poliittinen valta, on viime kädessä hallussaan myös todellinen valta yhteiskunnassa. Nähdäkseni tämä asia pätee kaikissa valtiomuodoissa. Mielestäni vallan hajauttaminen on olennainen seikka yhteiskunnan demokraattisuuden ja toimivuuden kannalta, koska valta voi ilmetä yhteiskunnassa vastustuksen murtamisena, toimintavaihtoehtojen rajoittamisena, suostuttelujärjestelmänä sekä vallan muuttumisena laissa kirjatuksi oikeudeksi ja tottelemisen ehdottomaksi velvollisuudeksi. Demokraattinen desentralismi takaisi parhaiten vallan ja vastuun tasa-arvoisen jaon yhteiskunnassa ja sen eri elimissä ja instituutioissa.

Mielestäni marxismi-leninismin nimissä julkaistuista väärinkäsityksistä kaksi olennaisinta ovat olleet kommunistisen puolueen roolin ja sosialistisen valtion samaistaminen toisiinsa sekä tästä johtuva liioiteltu vallan keskittäminen. Porvarillisen edustuksellisen demokratian hylkääminen ja sen korvaaminen sosialistisella demokratialla ei onnistu ilman voimakasta yhteisöllisyyden esiinmarssia ja aktiivisten kansalaisliikkeiden olemassaoloa. Tämän vuosituhannen sosialistisen valtion tulisi toimia rakentavan yhteistyön edellytysten luojana kansan osallistumisessa yhteiskunnan hallintaan sekä rohkaista kansalaisia yhteistoiminnalliseen päätöksentekoon. Tiukka keskusjohtoisuus sopii huonosti tällaiseen kuosiin.

Lenin ei lukeutunut mielestäni eläessään vallankeskittämisen kannattajiin. Hän taisteli vielä kuolinvuoteellaankin sitä vastaan. Puolue ei voi valtuuttaa itselleen kaikkea valtaa marxismi-leninismin tai demokraattisen sentralismin nimissä. Oppikirjamaailmassa demokraattisen sentralismin järjestöperiaatteessa korostuu puolueen keskitetyn johdon valta ja ankara puoluekuri. Tällaisessa toispuolisessa toimintamallissa unohdetaan herkästi se, että tehtyjen päätösten pitäisi perustua saman periaatteen mukaan laajojen puoluejoukkojen tahtoon. Lisäksi valtiotasolla jätetään huomioimatta, että kaikki sosialistisen yhteiskunnan jäsenet eivät ole ja eivätkä myös tule koskaan olemaan hallitsevan puolueen jäseniä. Kuinka heihin voi soveltaa puoluekuria?

Stalinin valtakaudella vallankeskittämisen voimistamisesta muodostui perinne, joka jatkoi omaa elämäänsä uudessa muodossa dynaamisesti Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Neuvostot olivat menettäneet todellisen valtansa Leninin kuoleman jälkeen. Ikävä kyllä keskittämisperinteen rippeet ovat yhä voimissaan useassa maailman kommunistisessa puolueessa.

Lenin itse totesi maaliskuussa 1918 selostaessaan VKP (b):n puolueohjelman tarkistusta mm. seuraavaa: ”Neuvostovalta on uudentyyppinen valtio… jossa on niin paljon kaoottista ja sekavaa, ja mikä muodostaa sen elävän sielun – vallan siirtyminen työtätekeville, riiston ja lannistamiskoneiston poistaminen. Valtio on lannistamiskoneisto. Lannistettavia ovat riistäjät, mutta niitä ei voida lannistaa poliisin avulla, vain itse kansanjoukot voivat ne lannistaa. Koneiston täytyy olla yhteydessä joukkoihin, sen täytyy neuvostojen tavoin edustaa joukkoja. Neuvostot ovat paljon lähempänä joukkoja, ne tekevät mahdolliseksi olla lähempänä joukkoja, ne tarjoavat suurempia mahdollisuuksia näiden joukkojen kasvattamiseen. Me tiedämme mainiosti, että Venäjän talonpoika pyrkii oppimaan, mutta me tahtoisimme hänen oppivan omasta kokemuksestaan eikä kirjoista. Neuvostovalta on koneisto, ja tämän koneiston tarkoituksena on se, että joukot alkaisivat opetella hallitsemaan valtiota ja järjestämään tuotantoa yleiskansallisessa mitassa.”

Nämä Leninin mainitsemat neuvostot tarkoittivat käytännössä yhteiskunnallisen vallan hajauttamista ei sen keskittämistä. Neuvostot ilmensivät oman aikakautensa osallistuvaa ja osallistumista kannustavaa demokratiaa. Sitä samaa jonka perään mekin haikailemme nykyisin monihaaraisessa suomalaisessa kommunistisessa liikkeessä. Oman tulkintani mukaan Lenin halusi sanoa, että ensinnäkin sosialismin tavoitteena on yhteiskunnan jäsenten – työtätekevien ihmisten – oma-aloitteisuuteen perustuvan vallan ja vastuun lisääminen yhteiskunnassa eikä suinkaan vallan keskittäminen puolueapparaatille. Toiseksi hän viittasi työläisten itsehallintoon tuotantolaitoksissa.

Jotta Lenin kehotus vallan hajauttamisen ja demokratian merkityksestä sosialismissa ja sinne siirryttäessä ei jäisi epäselväksi kenellekään itseään edistykselliseksi pitävälle ihmiselle, hän täydensi sanomaansa samassa selostuksessa vielä seuraavin sanoin: ”Kaikkien kansalaisten on osallistuttava oikeudenkäyttöön ja maan hallintaan. Meistä (bolshevikeistä) on tärkeää, että ehdottomasti kaikki työtätekevät saadaan mukaan hallitsemaan valtiota. Se on tavattoman vaikea tehtävä. Mutta – vähemmistö – puolue ei voi pystyttää sosialismia. Sen voivat pystyttää kymmenet miljoonat, kun ne oppivat tekemään sen itse.”

Ongelma on ajankohtainen myös tänä päivänä sosialismia rakentavassa Venezuelassa. Chileläinen psykologi, toimittaja ja kirjailija Marta Harnecker on asunut Venezuelassa jo useita vuosia. Hän toimii neuvonantajana maan sosiaalisen kehityksen ja osallistumisen ministeriössä. Harnecker kritisoi kesäkuussa 2009 bolivaarista vallankumousta kansanvallan sekoittamisesta poliittiseen militanttiuteen. Hänen mukaansa emme saa sekoittaa kansanvaltaa poliittisen militanttiuteen. ”Puolue on yksi asia ja kansanvalta on toinen asia. Minun on sanottava, että punainen voi olla puolueen väri, muttei koskaan kansanvallan tai eikä myöskään ministeriöiden väri. Eräs asia, joka oudoksuttaa ja shokeeraa ulkomaalaisia etenkin eurooppalaisia, on se, että valtio toimii Venezuelassa puolueen rakentamisen välineenä. Tämä on täysin nurinkurista meidän puolueemme (PSUV) käsitykselle asiasta.”

Leninismin perinne elää Venezuelassa. Bolivaarista vallankumousta johtava PSUV ilmoittaa puolueohjelmassaan haluavansa edistää kansanvallan neuvostojen valtaan perustuvaa valtiorakennetta, jonka hallintaan työläiset, talonpojat, opiskelijat, kotiäidit, sivistyneistö, taitelijat, pientuottajat ja -yrittäjät kaupungeissa ja maaseudulla voivat osallistua demokraattisesti ja tasavertaisesti. Puolueen päämääränä on yhteisöllinen valtiososialismi.

Mielestäni demokraattinen desentralismi ilmentää paluuta Leniniin – paluuta siihen, mikä jäi kesken.


Matti Laitinen

Lähde: Lenin, Selostus puolueohjelman tarkistuksesta ja puolueen nimen muutoksesta, Valitut teokset, Osa 3, s. 411–422, Kriittisiä arvioita bolivaarisesta vallankumousprosessista (osa II),
www.venezuelanalysis.com 11.8.2009