SAKSOFONISTI JOHN COLTRANE
John Coltranen (v.
1926–67) musiikille on tunnusomaista tanakka tekniikka, vahva hallinta tenori-
ja sopraanosaksofonien kaikissa rekistereissä, hiukkasen terävä intonaatio,
seesteinen intensiteetti sekä nopea ja liikkuva sointujen eikä pelkästään
melodian tutkiskelu. Hän loi vuoroin viettelevää, valtavirta-tyyppistä tai sen vastakkaissuuntaista
jazzia. Hänen äänitteisiinsä kuuluvat nopeatempoinen, harmoninen etydi ”Giant Steps” (v. 1959), eksoottiset,
muinaisaikaisilta soinnahtavat modaaliset (tunnetilaan perustuvat) versiot musikaalisävelmä
”My Favourite Thingsistä” (v. 1960)
ja kansansävelmä ”Greensleevistä”
(v. 1961), rämäkkä ja ajoittain riitasointuinen, 15-minuuttinen F-duuriblues ”Chasin the Trane” (v. 1961),
antaumuksellinen sarja ”A Love Supreme”,
surumieliset balladit ”Soul Eyes”
(v. 1962) ja ”After the Rain” (v.
1963) sekä ”Interstellar Space”,
väkkärämäinen free jazz –duetto pelkkien rumpujen kera (v. 1967).
John Coltranen uskonnolliset etsintäretket kautta
kristinuskon, buddhalaisuuden, kabbalismin, ja suufilaisuuden on New York
Timesin jazzkriitikko Ben Ratliffen
mukaan taannehtivasti upotettu hänen musiikkiinsa. Hänen nasevan arvionsa
mukaan moniarvoisessa Amerikassa on käynyt vaikeaksi tulkita Coltranen
modaalista musiikkia – jossa sointurakenteista irtautunut improvisoija lähtee
vapaille tutkimusretkille – muuksi kuin omakohtaisen uskonnollisen etsinnän
metaforaksi. Coltranen musiikki oli ankaran ja yksinäisen harjoittelun tulosta
sekä myös äärimmäisen harkittua. Hän pyrki lakkaamatta uudistamaan musiikkiaan.
Hän imi vaikutteita mm. Lester Youngilta,
Charlie Parkerilta, Dexter Gordonilta, Thelonius Monkilta, Miles
Davisilta ja Ornette Colemanilta.
John Coltrane lähetti kesäkuussa 1962 kirjeen Down Beatin
päätoimittaja Don Michaelille.
Kirjeessään Trane kuvaa asemaansa oman tiensä kulkijana ja omaa elämäänsä mm. seuraavasti:
”Historia näyttää
osoittavan, että uudistajaan tavataan suhtautua jotenkin tuomitsevasti; yleensä
sen mukaan, missä määrin hän erottautuu vallitsevista ilmaisumuodoista tai
mistä hyvänsä. Muutoksen hyväksyminen on aina kovin vaikeaa. Näemme senkin,
että nämä uudistajat aina pyrkivät elähdyttämään, laajentamaan ja rakentamaan
status quota omilla alueillaan, aina tarpeen mukaan. Varsin usein he ovat
torjuttuja hylkiöitä, alemman luokan kansalaisia jne. juuri niissä
yhteiskunnissa, joita he niin suuressa mitassa ruokkivat. Monesti he ovat
henkilöitä, jotka joutuvat kestämään suuria henkilökohtaisia murhenäytelmiä
elämässään. Kuinka hyvänsä, olivatpa he hyväksyttyjä taikka torjuttuja,
rikkaita tai köyhiä, heillä on ikuisena johtotähtenään tuo suuri ja muuttumaton
vakio – luomisen halu”.
John Coltrane kuoli nelikymppisenä, luomisvoimaa uhkuvana
miehenä, maksasyöpään. Hän ei menehtynyt päihteisiin, koska hän oli lopettanut
niiden käytön jo vuosikausia aikaisemmin.
Oman kiinnostukseni John Coltranen musiikkiin alkoi jo
1970-luvulla YLE:n Liisankadun studiolla ja Wanhan kuppilan perjantaisissa
jazz-illoissa. Kuulin tuolloin ensimmäisen kerran Coltranen vaimolleen
omistamansa kauniin balladin ”Naiman” suomalaisvoimin esitettynä. 1980-luvulla
kiinnyin vankasti free jazziin. 2000-luvun alussa tunsin voimakasta kaipuuta jazzin
ehtymättömään jamimetsään. Kaivoin vinyylit esiin. Löysin kesällä 2011 Berliinistä viiden CD:n
sarjan Coltranen musiikkia, olin myyty mies.
Matti Laitinen
Lähde: Ben Ratliff:
Coltrane – erään soundin tarina, Like 2011).
