Runoja satamasta v. 1975, Matti Laitinen
LÄHTÖ
Aamulla klönä kuutta lyö.
Täytyy karistaa silmistä
rauhaton yö.
Katson rakkaaseen
kumppaniin.
Paplaripää vielä
Ikariaansa rakentaa.
Punon ylleni nopsaan
duunarin kangaskuoren.
Vaellan aamiaiselle.
Heitän hernaria helttaan.
Uutiset meneillään:
Riisto ja pahoinvointi
jatkuvat eilisen kaltaisina.
Köksän täyttää EEC-poppi.
Biisien imelät sanat
valuvat ruisleivilleni.
Suussani maistuu viikonlopun maku,
korvissani kaikuu melujen meri,
mutta silmistäni säihkyy toveruus.
Edessä on työmiehen
hieltä haiseva arki.
Taivaanrannan voisilmä
hymyää epävarmuuttaan
häpeillen kuulauttaan.
Hyväilyt ja kaihoisat katseet.
Terve!
Vedän turvakengät jalkoihini,
karviksen päähäni,
polakkihanskat handuihini.
Olen valmis maailmaan.
Dörtsi auki,
portaat alas.
Astun Itäiselle Brahenkadulle.
Katseeni hakeutuu skurupysäkille.
Kiskoilla kiitävä katuhöylä
teki oharin.
Käppäilen autiolle pysäkille
istahdan jäiselle penkille
laskeskelen lumitähtösiä
puhaltelen renkaita pakkasaamuun.
Studarilla käy vilkas liikenne.
Koirapuistossa kaksi piskiä
kirmaa aamukusella.
Penkille oli jätetty
tuore taisteluväline.
Kaikkien maiden proletaarit
liittykää yhteen!
Toveri, et ole yksin.
Vallankumous on ovella.
Kasi stoppaa kohdalleni,
imaisee minut sisäänsä.
Minä ja sadat muut
Jätkäsaaren nimettömät hampit,
ryysäävät luukuistaan rantsuun,
kahvisäkkien, Gambinan, botskien, kraanojen
ja täyttymättömien toiveiden maailmaan.
Matti Laitinen
Helsinki v. 1975
HUUDOSSA
Jätkän savuinen huutosali
henkii huokosistaan
uhmaa ja Aromaa.
Oranssihaalarit skulaa koronaa.
Pöydissä väännetään sätkää,
pelataan shakkia tai tutkitaan
päivän sanomaa.
Pukuhuoneessa bisnekset tyrkkäävät
lappua vastaan kottia tai brenkkua.
Huutosalissa istuu
turujen tonkijoita,
monen meren seiloreita,
ikuisia opiskelijoita, linnakundeja,
menneisyytensä kironneita miehiä
ja rakenteellisen työttömyyden uhreja.
Vakituisia ja tilapäisiä ahtaajia,
alansa ammattimiehiä.
Rikkaita, köyhiä ja rakkaita,
dorkia, dokuja ja fiksuja,
reiluja ja paskoja perheenisiä.
Katseiden metsästä loistaa
viinan punaamia poskia,
sileitä ja partaisia kasvoja,
vakavia, välkkyviä ja sameita silmiä
ja menninkäisen mieltä.
Vanhalla miehellä on
väsyneet silmät,
suussa piipunnysä.
Nuori jannu haukottelee,
mahassa nipistää
pieni jännitys.
Jostain lemuaa kalajauhopaatin
merinen tuoksu.
Sali täyttyy,
tunnelma tiivistyy,
viisari seitsemää lähestyy.
Huutaja työntyy pönttöönsä.
Ahtaajat valmistautuvat
myymään työvoimaansa.
Tilapäiset pohtivat:
Vetääköhän tänään?
Steviksen palkkaorjien meklari
testaa mikrofoniaan:
Yks, kaks ja kol…
Miesten sorina vaimenee.
Kajarista sorahtaa
lujaa numerosarjoja,
joihin vastataan,
jos osuu kohdalle.
Hannarit laskevat ohi.
Kuuden äijän jengi kasassa.
– Kuka lähtee mantteliksi?
– Yksi kuusi seitsemän.
– Työjohtaja Puhakka Arielissa.
Auto Nokalle lähtee huoltorakennuksen edestä.
Supinaa miesmeressä:
– Se on aplarikeikka.
– Mauri – saatana – pomona.
Pöydissä spekuloidaan,
monta kippoa kelluu kaijassa
Nokalla ja Sompassa.
Uudet numerot ja niiden miehet
lähetetään kinuskiin, norskiin, sakemanniin ja polakkiin,
ruumaan, junanvaunuun, kentälle tai makasiiniin.
Puretaan hedelmiä, kappalekamaa,
rautaa ja koneita kapitalisteille.
Lastataan puuta, massapaaluja ja paperirullaa
tuomaan fyrkkaa Suomen vientimonopoleille.
Satamajätkällä liksa on
duunin laadusta ja määrästä
riippumaton.
Se jää reilusti alle
teollisuuden
keskiansion.
Matti Laitinen
Helsinki v. 1975
AHTAAMASSA
Töitä riitti tänään kaikille
vakkareille ja tilapäisille.
Itse pääsin svenskien
villin linjan kahvilaivaan
Jätkäsaaren neloskaijaan.
Alla nosturien
teräskaulojen
pomo taljasi jätkät,
jakoi hommat
ruumaan tai maihin.
Kiipesimme lankonkia myöten täkille.
Dallasimme kohti ykkösruumaa.
Kuusi ruumamiestä
kärjessään punahanskainen mantteli.
Kansiluukku auki,
säkkitaivaan supersekstetti,
jyrkkiä teräsportaita alas
välitäkille säkkikerroksia kuorimaan.
Kolme miestä alle kahdenviiden,
kolme miestä yli neljänkympin,
kolme paria alle kahdentoista hugen.
Mantteli ohjasi ruumaan
kolmen pöydän hiivin.
– Viiraa, viiraa!
Enemmän skönelle päin.
Alimmaisesta pöydästä koukut irti,
niiden siirto seuraavaan
ja kraanalla pakka jakoon.
Kaksi ahtaajaa paiskoi
vuorollaan pöydälleen,
kaksikymmentä
seitsemänkympin säkkiä.
Niihin tartuttiin kiinni äkkiä
paljain käsin kuin elämästä.
Papuja lempattiin
vaakana tai kyrpänä
yhteisvoimin lavalle.
Hikoiltiin ja kiroiltiin,
kukin pari vuorollaan,
ettei pomo pääsisi vittuilemaan
tai lappua heiluttamaan.
Valmis kuorma kiiti
korkeuksia kohti.
Hiivi heilahteli, huojui ja kolahteli
luukkujen reunoihin.
– Hei siellä alhaalla varokaa,
ettei tuu kestään vainajaa.
Ryntäsimme karvelin alle suojaan,
säkkien päälle huilaamaan.
Jengin densa ronttasi
papuja muovikassiin.
Se häippäsi polakkiin
ja vaihtoi ne agunaaliin.
Jengimme vanhin starba puhkui:
– Urakka-aikaan oli erilaista.
Nyt perkele, hiki otsassa,
sormenpäät blodessa,
lempataan kuin urakalla
vaikkei tienata yhtään enempää.
Ensin aukee sormet,
vasta sitten silmät.
Pian taas jatkettiin,
kymmenittäin pöytiä täytettiin.
Kokemattomat joutuivat
säkkihurmokseen,
nappasivat syliinsä
henkilökohtaisia.
Ne ei snaijannu mitään.
Työaika oli kahdeksan tuntia.
Säkit ei lopu koskaan kesken.
Kipparilta lohkeaa lenssipullo
vasta, kun kippo on valmis.
Keikka jatkui.
Näkemiin rakkaat säkit huomiseen
tilapäisellä ei ole varaa heivaamiseen.
Matti Laitinen
Helsinki v. 1975
