SISARUKSET

Kävelin poikani kanssa käsikkäin viime lauantaina Sörkän halki kohti Hakaniemeä. Metroaseman läheisyydessä hiippaili useita huonossa kunnossa olevia sekakäyttäjiä. Pysähdyimme Kurvin Alepan viereen. Poikani mutusteli lihapiirakkaa.  Minä otin kulauksen vesipullostani.

Nuori nainen seurassaan hontelo nuorukainen, kysyi minulta: – Saanko puhutella teitä?

– Saat, minä vastasin.
– Oletteko pojan vapaa-ajan avustaja?
– En, olen hänen isänsä. Vaikeavammaisella pojallani on toki käytössään vapaa-ajan avustaja 30 tuntia kuukaudessa.

Nuorukainen oli kyykistynyt kadulle. Hän kaapi asfaltista sormillaan suuhunsa siihen liiskautuneita punaisia hedelmäkarkkeja.

– Hän on minun veljeni. Asumme kahdestaan. Hän on vaikeavammainen autisti. Meilläkin on käytössä avustaja 30 tuntia kuussa. Se ei riitä mihinkään. Anoin lisäaikaa. Se ei mennyt sossussa lävitse, vaikka sitä pitäisi olla oikeus saada harkinnanvaraisena reilusti lisää. Oletko sinäkin omaishoitaja? Veljeni käy tilapäishoidossa yhden viikonlopun kuussa.
– Vaimoni on poikamme omaishoitaja. Arska käy päivittäin toimintakeskuksessa ja kerran kuukaudessa tilapäishoidossa Pihliksessä. Kertyvät ravinto- ja hoitomaksut maksetaan hänen pienestä eläkkeestään.
– Saatteko tekin sitä toiseksi alinta omaishoidontukea?
– Saamme. Vaimolleni maksetaan ruhtinaalliset 381 euroa kuussa.

Nuorukainen oli tarttunut poikani hihaan ja yritti kaapata hänen kädestään evästä.

– Sauli saatana, päästä irti! Et sä voi pölliä toisen lihistä?
Nuorukainen häkeltyi, mölisi jotain ihmeellistä ja irrotti otteensa. Poikani katseli tätä ihmeissään.

– Mä olen päivällä töissä perushoitajana vanhusten parissa. Sauli käy päivätoiminnassa. Illat vietän yleensä sen kanssa kahden. Olen veljeni vartija. Tuntuu kuin olisimme kuin naimisissa. En tiedä, jaksanko tätä enää kauan. Mä olen ihan puhki. Näin ei voi jatkua.

Minä poimin takkini taskusta tuoreen lihapiirakan ja ojensin sen Saulille.

– Sauli tarvitsee lihistä enemmän kuin minä.

Kunnan on järjestettävä henkilökohtaista apua vaikeavammaiselle henkilölle päivittäisten toimien, työn ja opiskelun lisäksi myös muihin toimintoihin. Näitä muita toimintoja ovat harrastukset, yhteiskunnallinen osallistuminen ja vuorovaikutuksen ylläpitäminen. Niitä nimitetään tässä yhteisnimityksellä vapaa-ajan toiminnot. Järjestettävän avun minimimäärä on 30 h/kk. Todellinen tarvittava tuntimäärä selviää avuntarpeen kartoituksen ja palvelusuunnitelman avulla sekä asiakkaan tekemän hakemuksen pohjalta. Kunnalla voi siis olla velvollisuus myöntää myös suurempi tuntimäärä kuin 30 h/kk.

Vaikeavammaisuudella tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, että henkilö tarvitsee välttämättä ja toistuvasti toisen henkilön apua suoriutuakseen näistä toiminnoista eikä avun tarve johdu pääasiassa ikääntymiseen liittyvistä sairauksista ja toimintarajoitteista. Lisäksi vammaispalvelulaki edellyttää, että vaikeavammaisella henkilöllä on voimavaroja määritellä avun sisältö ja toimintatapa.

Oikeus henkilökohtaiseen apuun vapaa-ajalle on subjektiivinen. Kunta ei siis voi määrärahoihin vedoten olla myöntämättä riittävää määrää henkilökohtaista apua siihen oikeutetuille.

Matti Laitinen

28.10.2014