Kolumbia-katsaus, Matti Laitinen
KOLUMBIA
Taustatietoja ja tilastoja
Kolumbia on tasavalta, jonka presidentti ja varapresidentti valitaan v. 1991 perustuslain mukaan kansanäänestyksellä yhdeksi neljän vuoden kaudeksi. Presidentti toimii sekä valtion päämiehenä että hallituksen johdossa. Lokakuussa 2005 perustuslakiin tehdyn lisäyksen mukaan valtiojohtajan uudelleenvalinta toiselle kaudelle tuli mahdolliseksi.
Kolumbiassa toimii kaksikamarinen parlamentti (Congreso), joka koostuu 102 paikan senaatista (Senado) sekä 166 paikan edustajainhuoneesta (Cámara de Representantes). Molempien kamarien edustajat valitaan kansanäänestyksellä neljäksi vuodeksi kerrallaan. Lainsäädäntöjärjestelmää Kolumbiassa on uudistettu merkittävästi 1990-luvulla.
Kolumbian poliitikkoja syytetään yhteyksistä oikeistolaisiin puolisotilaallisiin joukkoihin ja rikollisjärjestöihin. Puolisotilaallisten joukkojen (AUC) edustajat ovat kehuskelleet 35 % kongressin jäsenistä tulleen valituksi heidän ansiostaan.
1,1 miljoonan km² laajuisella maa-alueella asustaa 44,3 miljoonaa ihmistä. Lukutaito yltää kaupunkialueilla 93 % ja maaseudulla vain 67 % kansalaisista on luku- ja kirjoitustaitoisia. Imeväiskuolleisuus on korkea, 18 lasta 1 000 syntyneestä lapsesta kuolee (UNICEF 2005). Kolumbia sijoittui v. 2004 Inhimillisen kehityksen indeksillä (HDI) mitattuna sijalle 70. YK:n tilastoissa. Bruttokansantuote/kansalainen oli v. 2006 maassa 2 976 dollaria.
Kolumbian maaperästä löytyy kivihiiltä, öljyä, maakaasua, rautaa, kultaa. hopeaa, kuparia, platinaa ja smaragdeja. Pääkauppakumppaneita ovat USA, Saksa, Japani, Panama ja Venezuela. Kolumbia on Yhdysvaltojen 5. suurin vientikohde. Maan parlamentti osoitti v. 2005 uskollisuuttaan suurelle pohjoiselle liittolaiselleen säätämällä lain ulkomaisten investointien suojaamiseksi. Helmikuussa 2006 USA solmi Kolumbian kanssa vapaakauppasopimuksen. Jenkit investoivat samana vuonna maahan 6,3 miljardia dollaria. Heidän erityiskohteenaan olivat hiili- ja öljyteollisuus.
Kolumbian etniset ryhmät ovat syntyneet intiaanien, espanjalaisten siirtolaisten ja afrikkalaisten orjien sekoittumisesta. Mestitsejä on 58 % väestöstä, valkoisia 20 %, mulatteja 14 %, mustia 4 % ja mustien ja intiaanien sekoituksia eli samboja 3 %. Nykyisin vain prosentti väestöstä voidaan määrittää suoraan intiaaneiksi kielen ja tapojen perusteella. Suurin uskontokunta Kolumbiassa on katolilaisuus. (Wikipedia) Lisäksi maassa asuu USA:n viranomaisten mukaan 25 000 jenkkikansalaista.
KOLUMBIAN SISÄLLISSOTA
Kolumbiassa on käyty sisällissotaa jo 43 vuotta. Kahina alkoi, kun Kolumbian hallitus hyökkäsi v. 1964 Marquetalissa talonpoikien kimppuun. Tämä veriteko synnytti sissivastarinnan.
Sisällissodan vastapuolina ovat USA:n tukema Kolumbian armeija ja liittolaisenaan AUC (Kolumbian yhdistyneet itsepuolustusvoimat) sekä niitä vastaan taistelevat maan suurimmat vasemmistolaiset sissiliikkeet FARC-EL ja ELN. Kolumbian valtio luokittelee kummatkin sissiliikkeet terroristisiksi ja väittää niiden saavan osan rahoituksestaan huumekaupasta. AUC koostuu useista äärioikeistolaisista puolisotilaallisista ryhmistä, jotka nauttivat suurmaanomistajien, huumeparonien ja armeijan yhden osan tukea. AUC on luokiteltu myös terroristijärjestöksi.
Kolumbia käytti v. 2006 armeijansa ylläpitämiseen ja varustamiseen 4,48 miljardia dollaria. Sen virallisen väkivaltakoneiston palveluksessa työskenteli 190 000 sotilasta ja 160 000 poliisia. Kolumbialaiset upseerit on tapana kouluttaa USA:n toimesta. Maan armeija käyttää aktiivisesti Yhdysvaltaisen aseteollisuuden tuotteitta.
Kolumbia on maailman huumeiden tuotannon, valmistuksen ja levityksen keskus. USA:n väestö käsittää vain 4 % maapallon väestöstä, mutta se kuluttaa 50 % planeettamme heroiini- ja kokaiinituotannosta.
Kolumbian historian merkkipaaluja
Vuonna 1525 espanjalaiset konkistadorit valtasivat Kolumbian.
Vuosina 1536–38 Espanja perusti Santa Fe de Bogotan siirtokunnan, josta tuli osa Perun varakuningaskuntaa.
Vuonna 1718 Bogota nimettiin Uuden Granadan varakuningaskunnan pääkaupungiksi, josta hallittiin myös Ecuadorin ja Venezuelan maa-alueita.
20.7.1810 Bogotán asukkaat perustivat ensimmäisen Espanjan vallan haastavan neuvoston. Maa julistettiin itsenäiseksi v. 1813.
Vuonna 1819 Simón Bolívar löi espanjalaiset Boyacássa keräämänsä palkkasoturijoukon avulla, mikä vahvisti Kolumbian itsenäisyyden. Varakuningaskunnan alueista muodostettiin Suur-Kolumbian tasavalta v. 1819–30. Bolívar valittiin sen presidentiksi ja toinen itsenäisyystaistelija Francisco de Paula Santander varapresidentiksi. Tasavaltaan kuuluivat Kolumbia, Venezuela, Panama ja Ecuador.
Vuonna 1830 Suur-Kolumbia hajosi Venezuelaksi, Ecuadoriksi ja Uudeksi Granadaksi.
Simón Bolívar, taustaltaan ylhäissukuinen kreoli Caracasista, kuoli samana vuonna.
Jokamiehen maailmanhistoria kuvailee Bolívarin ulkoista ja sisäistä olemusta seuraavasti:
”Bolívar oli pienikasvuinen, mutta erittäin voimakas ja notkea. Hänen kasvonsa olivat soikeat, silmät tummat ja iho kellertävän ruskea. Mieleltään hän oli kiivas ja erehtyi helposti aiheettomiin tekoihin, mutta teki sittemmin kaiken voitavansa lepyttääksensä loukattua. Harvoin on päällikkö herättänyt sotajoukoissaan suurempaa innostusta. Alussa hän kärsi usein tappioita, mutta uutteruudellaan hän voitti lopuksi kaikki vaikeudet. Hänen joukkojansa ei vapaussodan seitsemänä viimeisenä vuotena kertaakaan voitettu niiden ollessa hänen omassa johdossaan. Hän oli jalomielinen ja epäitsekäs. Vapautettuaan Venezuelan hänen ensimmäinen toimensa oli taivuttaa kansalaisensa lakkauttamaan orjuus. Itse hän ensimmäisenä vapautti tiluksillaan olevat neekerit. Suuren omaisuutensa hän uhrasi melkein kokonaan isänmaan hyväksi. Bolívarilla oli useiden vuosien aikana rajattomat mahdollisuudet käyttää neljän tasavallan tuloja, mutta hän oli ehdottoman rehellinen ja kuoli köyhänä.
Bolívarin aikomuksena oli yhdistää kaikki vastavapautuneet valtiot Pohjois-Amerikan mallin mukaiseksi jättiläisliitoksi. Mutta kreolien kiivas luonne ja tottumattomuus itsehallintoon teki tyhjäksi hänen ponnistuksensa, ja kuollessaan hän oli menettänyt osan suurta kansansuosiotaan.” (Lähde: Jokamiehen maailmanhistoria, s. 1043–44, WSOY 1944)
Gabriel García Márquezin kirjoittama kuvitteellinen tarina ”Kenraalin labyrintti”, kertoo unohdetun vapaustaistelija Bolívarin viimeisistä päivistä. ”Hyljeksittynä, muistojensa ja mielikuviensa kiusaamana Bolívar tekee matkaa pitkin Magdalena-jokea, Bogotásta Santa Martan satamakaupunkiin. Pari viikkoa myöhemmin hän kohtaa kuolemansa San Pedro de Alejandrinon sokeriviljelmällä muutaman harvan ystävän ympäröimänä.”
(Kenraalin labyrintti, GGM, suom. Matti Brotherus, WSOY 1990)
Lyhennetty Bolívar-kronologia
24.6.1783 Simón Bolívar syntyy. Hänen vanhempansa kuolivat hänen ollessaan vasta lapsi. Hän muutti v. 1792 asumaan setänsä luokse. Hänen opettajanaan toimi Símon Rodríguez.
Vuonna 1797 Gualin ja Españan salaliitto Venezuelassa. Bolívar liittyi kansalliskaartiin kadettina. Hän opiskeli kielioppia ja maantietoa Andrés Bellon johdolla.
Tammikuussa 1799 hän matkusti Espanjaan. Matkan varrella hän piipahti Meksikossa ja Kuubassa. Hän tapasi Madridissa v. 1800 opettajansa markiisi de Ustárizin. Seuraavana vuonna hän opiskeli ranskaa Bilbaossa.
12.2.1802 hän ihaili Amiensissa Napoleon Bonapartea ja rakastui Pariisin kaupunkiin. Hän avioitui María Teresa Rodríguez del Toron kanssa Madridissa. Hän palasi Venezuelaan vaimonsa kanssa hoitelemaan maatilojaan. Vaimo kuoli melko pian Caracasissa.
2.12.1804 Bolívar osallistui Pariisissa keisari Napoleonin kruunajaisiin. Seuraavana vuonna hän liittyi Pariisissa vapaamuurareihin ja yleni pian rappareiden mestariksi.
Euroopan vuosinaan Bolívar omaksui Ranskan vallankumouksen tavoitteita ja Jean-Jacques Rousseaun yhteiskuntafilosofiaa. (ML)
Vuonna 1807 Bolívar vieraili USA:ssa ja palasi takaisin Caracasiin.
Keväällä 1810 hän oli kotiarestissa eikä päässyt osallistumaan Venezuelan vallankumouksen alkusoittoon. Kesäkuussa hän tapasi Lontoossa diplomaattitehtävissä Francisco de Mirandan. Tämä oli Venezuelalainen kenraali ja ensimmäinen itsenäisyystaistelija. Hän osallistui Espanjan armeijassa Yhdysvaltain itsenäisyyssotaan, matkusteli Euroopassa (kävi mm. Suomessa), soti Ranskan vallankumoussodissa ja tutustui aikakauden merkkihenkilöihin Washingtonista Katariina Suureen. Vallankumousajatusten innoittamana hän johti epäonnistunutta sotaretkeä Venezuelan rannikolle Coroon v. 1806, mutta ei saanut kansan tukea ja joutui vetäytymään. Vallankumouksen puhkeamisen jälkeen v. 1810 Miranda palasi Venezuelaan ja otti kapinallisten joukot komentoonsa. Hän toimi diktaattorina jonkun aikaa, mutta riitaantui Simón Bolívarin kanssa. Kuoli vankeudessa Espanjassa. (Lähde: Iberialais-amerikkalainen säätiö)
2.3.1811 Venezuelan ensimmäiset valtiopäivät kokoontuivat. 5.7. Venezuela julistautui itsenäiseksi. Bolívar sai tulikasteensa Francisco de Mirandan alaisena Valenciassa.
6.7.1811 eversti Símon Bolívar menetti petoksen vuoksi Porto Cabellon linnoituksen. Hän vangitsi upseeritoveriensa kanssa heinäkuun lopulla Mirandan viedäkseen hänet kuvitellun petturuuden vuoksi sotaoikeuteen. Manuel María Casas nappasi vangin ja toimitti hänet espanjalaisille. Bolívar joutui maanpakoon Curacaoon. 15.12. Hän antoi Uudessa Granadassa Cartagenan Manifestin. Jouluna hän aloitti Magdalena-joen sotaretken ja puhdisti alueen rojalisteista.
Vuonna 1813 Bolívar taisteli Cúcutanissa ja miehitti joukkoineen San Antonio del Táchiran. Hänet ylennettiin prikaatinkenraaliksi. Hän aloitti ”Loistavan Sotaretkensä”, jonka päätteeksi hän saapui riemusaatossa Caracasiin. Kaupungin neuvosto nimitti hänet yleisistunnossaan ylipäälliköksi ja Vapauttajaksi.
Vuoden 1814 taistelut: La Victoria, San Mateo, Carabobo ja Orienten maakunnan valtaaminen. 27.11. Uuden Granadan hallitus nimitti hänet maan ylipäälliköksi, tehtävänään Cundinamarcan voittaminen takaisin espanjalaisilta. Bogóta antautui. Bolívar muodosti 12.12. hallituksensa kaupungissa.
Toukokuussa 1815 alkanut Venezuelan vapauttaminen epäonnistui viranomaisten vastuksen vuoksi. Bolívar livahti vapaaehtoiseen maanpakoon Jamaikalle ja käväisi Haitilla solmimassa suhteita presidentti Pétionin kanssa.
31.3.1816 Bolívar aloitti Haitista sotaretken. Kesäkuussa hän antoi Carúpanossa asetuksen orjien vapauttamiseksi. Seuraavatkin vuodet kuluivat taistelun melskeissä: San Felixin taistelu, Angosturan kaupungin vapautus ja Orinocojoen haltuunotto ja Calabozon taistelu.
15.2.1819 Bolívar valittiin Angosturassa Venezuelan presidentiksi. Hän aloitti heti Uuden Granadan vapautusretken. Hän perusti 17.12. Suur-Kolumbian tasavallan, joka koostui kolmesta departementista: Venezuela, Cundinamarca ja Quito. Kongressi nimitti hänet Kolumbian presidentiksi.
Vuodet 1820–24 kuluivat Bolívarilla tanakasti taistelujen tuoman menestyksen merkeissä. Perun presidentti pyysi 1.3.1823 Vapauttajalta 4 000 sotilasta ja Suur-Kolumbian apua saavuttaakseen maalleen itsenäisyyden. Perun kongressi kutsui Bolívarin lopettamaan maassa riehuvan sisällissodan. Hän teki sen syyskuussa. Hänet nimitettiin maan diktaattoriksi 10.2.1824. Peru vapautettiin 9.12.1824. Ylä-Perusta muodostettiin 6.8.1825 Bolivian tasavalta.
Englannin maailmanmahti tunnusti v. 1825 Amerikan uusien valtioiden itsenäisyyden
5.2.1827 Bolívar lähetti erokirjeen Caracasista Bogótan kongressille, jossa hän ilmoitti eroavansa presidentin pestistä. Maaliskuussa hän rikkoi lopullisesti välinsä toiseen vapaustaistelijaan Francisco de Paula Santaderiin. Kolumbian kongressi hylkäsi erokirjeen ja vaati Bolívaria palaamaan Bogótaan hommiinsa. Syyskuussa hän vastaanotti tehtävänsä ja kohtasi voimakasta poliittista vastusta.
Vuodet 1828–30 kuluivat valtataistelujen, murhayritysten ja salamurhien merkeissä. Bolívarin oma ehdokas hänen seuraajakseen - kenraali Sucre - murhattiin.
Antonio José de Sucre Alcalá (Cumaná, Venezuela v. 1795 – Pasto, Kolumbia v. 1830). Bolivialainen itsenäisyystaistelija. Liittyi itsenäisyystaistelijoiden riveihin v. 1811 ja hänestä tuli Simón Bolívarin läheisin avustaja. Voitti Pichinchan (1822), Junínin (1824) ja ratkaisevan Ayacuchon (1824) taistelun. Nerokas sotilas, joka tunnettiin lempeydestään, rehellisyydestään ja vaatimattomuudestaan. Nimitettiin v. 1826 vasten tahtoaan Bolivian presidentiksi. Hän erosi tehtävästään v. 1828 jatkaakseen taistelua Bolívarin rinnalla perulaisia itsenäisyystaistelijoita vastaan. Hänet murhattiin v. 1830. Hänen mukaansa on nimetty Sucren kaupunki Boliviassa ja Ecuadorin entinen rahayksikkö sucre. (Lähde: Iberialais-amerikkalainen säätiö)
Símon Bolívar saapui 1.12.1830 surkeassa kunnossa Santa Martaan. Joulukuun 6. päivänä hän matkustaa San Pedro de Alejandrinon sokeriviljelmälle. Hän sanelee siellä testamenttinsa ja viimeisen julistuksen. Lääkärin painostaessa häntä ripittäytymään ja ottamaan sakramentit vastaan Bolívar sanoo: ”Mitä ihmettä?... Olenko minä niin huonossa kunnossa, että minulle puhutaan testamentista ja ripittäytymisestä?... Kunpa minä pääsisin tästä labyrintista!” Hän kuolee 17.12.1830 muutaman harvan ystävän ympäröimänä.
Lähde: Kenraalin labyrintti, Gabriel García Márquez, suom. Matti Brotherus, WSOY 1990 liite: suppea Bolívar kronologia, laatinut Vinicio Romero Martínez
Vuosina 1832–36 Kolumbian presidenttinä toimi Bolívarin entinen taistelutoveri Francisco de Paula Santader.
Vuonna 1840 maa ajautui sisällissotaan.
Vuonna 1849 Bolivarín ja Santanderin kannattajakuntien välillä kehittyi sovittamattomia erimielisyyksiä, joka johti kahden kilpailevan puolueen perustamiseen. Bolívarin tukijoista muodostui konservatiivipuolue, joka tuki vahvaa keskusvaltaa, liittoa katolisen kirkon kanssa ja rajoitettua äänioikeutta. Santanderin tukijoista syntyivät liberaalit, jotka halusivat hajauttaa hallintoa, koulutuksen valtion alaisuuteen ja laajentaa äänioikeutta. Liberaalit hallitsivat maata vuosina 1849–57.
Tasavalta nimettiin v. 1861 Uuden Granadan Yhdysvalloiksi.
Vuosina 1861–85 oli vallassa liberaalinen puolue, joka jakoi maan yhdeksään isoon autonomiseen hallintoalueeseen ja erotti kirkon valtiosta.
Vuonna 1885 maassa alkoi 45 vuotta kestänyt konservatiivien valtakausi. Tuolloin valta keskitettiin jälleen ja kirkon vaikutusvalta yhteiskuntaan palautettiin. Kolumbian tasavalta otettiin viralliseksi valtion nimeksi.
Vuosina 1899–1903 maassa käytiin ”Tuhannen päivän -sota”. Liberaalien ja konservatiivien välisessä sisällissodassa menehtyi 120 000 ihmistä. Sodan tuloksena Kolumbia menetti Panaman alueen USA:n hallintaan, koska se kieltäytyi vuokraamasta kanavavyöhykettä Yhdysvalloille.
Vuonna 1930 maan presidentiksi valittiin liberaali Olaya Herrera. Liberaalien kaudella v. 1930–38 Kolumbiaan säädettiin sosiaalilainsäädäntö ja ammattiyhdistykset sallittiin.
Vuonna 1946 konservatiivit palasivat valtaan.
Vuonna 1948 Bogotan vasemmistolainen pormestari Jorge Eliécer Gaitán salamurhattiin.
Vuosina 1948–57 maassa riehui verinen sisällissota ”La Violenciana”, jonka aikana sai surmansa 250 000 – 300 000 ihmistä. Vuosina 1953–57 maan johdossa istuivat alistamisen ammattilaiset – sotilaat.
Vuonna 1958 konservatiivit ja liberaalit sopivat Kansallisen rintaman perustamisesta sisällissodan lopettamiseksi. Muut puolueet kiellettiin ja valtion virat jaettiin tasan näiden kahden puolueen kesken.
Vuonna 1964 hallituksen joukot hyökkäsivät talonpokien kimppuun Marquetalissa. Tästä alkoi hallituksen vastainen sissisota.
Vuonna 1965 perustettiin Vasemmistolainen kansallinen vapautusarmeija (ELN) ja maolainen Kansan vapautusarmeija (EPL).
Vuonna 1966 perustettiin Kolumbian vallankumoukselliset asevoimat (FARC).
Vuonna 1970 Kansallinen rintama sai vastavoimakseen vasemmistolaisen Kansallisen kansanliiton ja ANAPO-puolueen.
Vuonna 1971 aloitti toimintansa vasemmistolainen guerillaryhmä Demokraattinen Allianssi M-19 (Toukokuun 19. päivän –liike).
Liberaalien presidentti Virgilio Bargo Vargas aloitti v. 1978 ponnekkaan huumeiden vastaisen kamppailun.
1980-luvulla Kolumbiasta kehkeytyi laittoman huumetuotannon ja –kuljetusten kansainvälinen keskus. Medillinin ja Calin huumekartellit kontrolloivat maata ja niiden lonkerot tunkeutuivat myös maan ylimpään johtoon. Kolumbiassa tuotettiin 75 % maailman kokaiinista.
”HUUMEIDEN VASTAINEN” -SOTA LEVITTÄYTYY LATINALAISEEN AMERIKKAAN
USA suunnitteli huumeiden vastaista kampanjaa koko Keski- ja Etelä-Amerikan alueelle. Hankkeen ”perusteluna” oli jenkkien halu saada huumeiden tuotanto ja niiden levitys kuriin. Vuonna 1982 CIA:n päällikkö tilasi tutkimuksen pestyjen huumerahojen vaikutuksesta USA:n rahoitusjärjestelmään. Tutkimus paljasti, että jenkkien rahoitussysteemeissä liikkuu 220–250 miljardia dollaria pestyä huumerahaa. Eli keitä huumeteollisuus hyödytti?
Kuitenkin maita, jotka tuottivat kookalehtiä ja jalostivat niistä kokaiinia, syytettiin siitä, että ne olivat vastuussa USA:ssa elävästä 40 miljoonasta narkkarista, vaikka ongelma johtui USA:n yhteiskunnan omista rakenteista.
Samana vuonna konservatiivipresidentti Belisario Betancur Cuartas yritti tyrehdyttää sissisotaa. Huumekuljetusten vastaisesta sodasta tehtiin virallinen. Sen myötä taistelukentän todellisuuteen iskostuivat pommi-iskut, murhat ja kidnappaukset.
Presidentti Belisario Betancur neuvotteli v. 1984 rauhan FARCin ja M-19:n kanssa ja vapautti monet niiden vangituista jäsenistä. ELN hylkäsi sopimuksen ja M-19 jatkoi taistelua vuoteen1985. Marraskuussa 1985 M-19 valtasi oikeustalon Bogotássa, ja armeijan vapautusiskussa kuoli 115 ihmistä, joista 11 oli korkeimman oikeuden tuomareita. Hallitus ja M-19 solmivat uuden rauhan maaliskuussa 1989 ja sen jäsenet palasivat siviilielämään. M-19 osallistui puolueena uuden perustuslain laadintaan. Rauha FARCin kanssa ei pitänyt, ja se jatkoi taistelua 1990, kun 2000–3000 sen aseista luopunutta jäsentä oli murhattu.
Vuonna 1984 huumekartellit tappoivat maan oikeusministerin.
Vuonna 1985 M-19 hyökkäsi maan oikeuspalatsiin. Yhteydenotossa kuoli 11 tuomaria ja 90 muuta kansalaista. Samana vuonna aloitti toimintansa FARCin tukema Isänmaallinen unionipuolue (UP).
Virgilio Bargo Vargas valittiin v. 1986 uudelleen maan johtoon. Huumeparonit murhasivat v. 1989 liberaalien ja Isänmaallisen unionin presidenttiehdokkaat. Tapahtunut kiihdytti huumeiden vastaista sotaa. Tuona kohtalon vuonna kolumbialaisten yleisin kuolemansyy oli murha. M-19 solmi rauhansopimuksen hallituksen kanssa ja siitä tuli laillinen puolue.
Vuonna 1990 presidentiksi valittu César Gaviria Trujillo lupasi antautuville huumepomoille lievempiä rangaistuksia.
1990-luvulla perustettiin huumekartellien ja maaparonien toimesta lukuisia oikeistolaisia puolisotilaallisia joukkoja ja kuolemanpartioita. Niiden yhteisjärjestöksi muodostettiin AUC (Kolumbian yhdistyneet itsepuolustusvoimat).
Vuonna 1991 Kolumbia sai uuden perustuslain. Se laillisti avioeron ja kielsi maan kansalaisten luovuttamisen ulkomaille tuomittavaksi, sekä takasi alkuperäiskansojen oikeudet, muttei vastannut niiden maavaatimuksiin.
Vuonna 1993 Medellínin huumekartellin johtaja Pablo Escobar surmattiin. Calin kartellin pomot vangittiin v. 1995.
Vuonna 1996 liberaaleihin lukeutuvaa presidenttiä Ernesto Samperia syytettiin yhteyksistä huumekauppaan. Huumekartellit olivat rahoittaneet hänen vaalikampanjaansa. Maan parlamentti pelasti hänet ja hylkäsi syytökset.
Vuonna 1998 maan uudeksi presidentiksi valittiin konservatiivi Andrés Pastrana Arango. Hän aloitti neuvottelut FARCin sissien kanssa ja myönsi näille maan kaakkoisosasta Sveitsin kokoisen oman suoja-alueen.
Vuonna 1999 presidentti Andrés Pastrana Arango teki ehdotuksen ”Plan Colombiasta” maan tilanteen rauhoittamiseksi ja huumekaupan lopettamiseksi. Armeijan raportin mukaan maassa oli vuoden aikana siepattu kapinallisten toimesta 2 787 ihmistä, sissisodan tiimellyksessä ja sen nimissä oli tapettu 23 000 ihmistä. Lähivuosina maasta oli muuttanut levottomuuksien vuoksi pois kaksi miljoonaa ihmistä. Pastrana ja FARCin päällikkö Manuel Marulanda tapasivat.
Elokuussa 2000 USA:n hallitus myönsi Kolumbialle Plan Columbian nimissä 1,3 miljardia dollaria huumeiden vastaiseen sotaan.
Helmikuussa 2001 Pastrana ja Manuel Marulanda neuvottelivat jälleen rauhasta.
Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen USA myönsi Kolumbialle luvan käyttää ”virallisesti” myöntämiään varoja taisteluun laittomia aseistettuja ryhmiä vastaan.
Rauhanneuvottelut FARCin kanssa päättyivät helmikuussa 2002, kun sissijärjestö kaappasi lentokoneen ja yhden senaattorin. Epäilemättä USA:n tukitoimilla oli myös osuutensa tapahtuneeseen.
Maan johtoon valittiin v. 2002 Kolumbian nykyinen, liberaalipuoluetta edustava presidentti Alvaro Uribe. Hän otti linjakseen kasvattaa sotilasmenoja ja lisätä yhteistyötä USA:n kanssa kitkeäkseen maasta huumetuotannon ja vasemmistolaiset sissiliikkeet. Elokuussa maa julistettiin hätätilaan, kun FARC räjäytti tuhoisan pommin Bogotassa.
Ulkoministeri Colin Powell vieraili joulukuussa 2002 Bogotassa. Hän ilmaisi USA:n suhtautumista Kolumbiaan presidentti Alvaro Uribelle seuraavasti: ”Me uusimme sitoumuksemme pyrkiäksemme kohti yleisiä päämääriämme: vahvistaa demokratiaa, lisätä ihmisoikeuksien kunnioitusta, taistella huumeita ja terrorismia vastaan ja tärkeimpänä seikkana on laajentaa taloudellisen hyvinvoinnin kehä koskemaan kaikkia kolumbialaisia.” Hän painotti USA:n tukea Kolumbian uudelle kansalliselle turvallisuusstrategialle, jonka ytimenä on kuoleman vaarallisen yhdistelmän - huumeiden ja terrorismin - hävittäminen. USA tukee yhteistyön tarpeellista laajentamista turvallisuuden, kehityksen ja "hävittämisen” -ohjelmilla. Powell kertoi USA:n tukevan Kolumbiaa ”Plan Colombiaa” 1,8 miljardin dollarin avustuksella.
Presidentti George W. Bush lähetti 14.1.2003 USA:n edustajainhuoneelle ja kongressille osoitetun kirjeen, joka liittyi ”Plan Colombian” toteuttamiseen. Hän kertoi kirjeessään, että Kolumbiassa työskenteli 13.12.2002 yhteensä 267 jenkkiläistä vakinaista ja tilapäistä sotilasta sekä 270 siviiliasiantuntijaa huumeiden vastaisessa kampanjassa liittyen ”Plan Colombiaan”.
USA halusi valmistaa henkisesti Latinalaista Amerikkaa, jotta se voisi suorittaa annetulla ajan hetkellä intervention Kolumbiaan monikansallisen liittoutuman tai asevoimien tuella. Naapurivaltioiden armeijat ja kansalliskaartit olivat sijoitettu sotilaallisesti niin, että ympäröivät Kolumbian.
Oikeistolainen AUC aloitti rauhanneuvottelut joulukuussa 2003.
YK totesi toukokuussa 2004, että Kolumbian 39 vuotta kestänyt huumesota (sisällissota) on luonut läntisen pallonpuoliskon pahimman humanitaarisen ongelman. FARCin johtajiin lukeutuva Ricardo Palmera kaapattiin Venezuelan maaperällä ja hän sai 35 vuoden vankilatuomion.
ELN neuvotteli joulukuussa 2005 Kolumbian hallituksen kanssa rauhasta Havannassa kuubalaisten avustuksella.
Helmikuussa 2006 USA solmi Kolumbian kanssa vapaakauppasopimuksen.
Joulukuussa 2006 AUC:n johtajat ilmoittivat vetäytyvänsä rauhanprosessista.
Sisällissota Kolumbiassa jatkuu edelleen Kolumbiassa v. 2007. USA:n toitottama huumeiden vastainen sota on tuottanut hyvin laihoja tuloksia. Saman vuoden toukokuussa kongressin viisi jäsentä ja 15 muuta poliitikkoa pidätettiin epäiltyinä yhteyksistä AUC:n kuolemanpartioihin. Plan Kolumbian nimissä annetusta jenkkiavusta 80 % suuntautuu armeijan ja poliisivoimien tukemiseen ja varustamiseen. Kokaiinin ympärillä pyörivällä rahamäärällä on niin suuri merkitys USA:n taloudessa, ettei maan viranomaisilla näytä olevan minkäänlaista motivaatiota huumekaupan lopettamiseen. Kolumbia tuottaa yhä 80 % maailman kokaiinituotannosta, joten se siitä ”lumisodasta”.
Kesäkuussa 2007 hallitus vapautti tusinoittain vangittuja FARCin sissejä toiveenaan, jotta nämä vastaavasti vapauttaisivat panttivankejaan. FARC vastasi vapauttavansa vankejaan ainoastaan, jos armeija vetää joukkonsa takaisin ja muodostaa demilitarisoidun vyöhykkeen. Heinäkuussa sadat tuhannet ihmiset osoittivat mieltään Bogotassa sisällissotaa ja kidnappauksia vastaan. Syyskuussa Venezuelan presidentti Chávez neuvotteli FARCin johdon kanssa pankkivankien vapauttamisehdoista.
PLAN COLOMBIA
Vuonna 1999 Kolumbian presidentti Andrés Pastrana teki ehdotuksen ”Plan Colombiasta”, jonka päämäärinä olivat maan sosiaalinen ja taloudellinen elvyttäminen lopettamalla aseellinen konflikti ja luomalla maalle huumeiden vastainen strategia. Washingtonissa suunnitelma sai uuden sisällön. Tähtilippuun käärityn kotelon sisältä kömpi esiin monipiikkisempi loispistiäinen.
”Plan Colombian” (Kolumbia-suunnitelma) jenkkiversiossa tavoitteeksi asettuivat USA:n yksilöidyt poliittiset ja sotilaalliset päämäärät Latinalaisessa Amerikassa. Sen lopullisena päämääränä oli kiihdyttää markkinoiden avautumista Amerikan alueella (FTAA), jossa asuu 700 miljoonaa potentiaalista kuluttajaa. USA:n suorat sijoitukset Latinalaiseen Amerikkaan olivat 2000-luvun alussa 223 miljardin dollarin suuruiset. Plan Colombia oli tarkoitus toteuttaa poistamalla valtiolliset rajat ja avaamalla markkinat USA:n suurteollisuudelle. Ainoa hyötyjä olisi USA, joka saisi hallita ja valvoa luonnonvarojen käyttöä koko mantereella. Tämän ”amerikkalainen unelman” toteutuksen sivuvirityksinä toimivat lisäksi Andean Regional Initiative (Ecuador, Peru ja Bolivia) ja Plan Puebla Panamá –suunnitelmat.
Venezuelan bolivaarinen vallankumous ja sen myötä alkanut Latinalaisen Amerikan punertuminen ja integraatio sekä USA:n Afganistaniin ja Irakiin suorittamat hyökkäyssodat sotkivat pahasti suunnitelmat ja sitoivat imperiumin voimavarat maailman muihin kolkkiin.
Ecuadorilla ja Kolumbialla on yhteistä rajaa yhteensä 586 kilometriä. Etenkin Carchin ja Sucumbíosin maakunnissa kansa on kärsinyt selkkauksen vaikutuksista. Kolumbialaisilla sissiryhmillä ovat harjoittaneet siellä monenlaisia toimia. Ecuadorin ja Kolumbian raja-alueilla on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen useita sotilaallisia ja puolisotilaallisia voimatekijöitä kuten FARC, ELN, EPL (Vapautuksen kansanarmeija) ja AUC sekä aseistettuja huumeiden salakuljettajia, CIA:n, FBI:n ja DEAN agentteja jne... Osallistujien määrä tässä konfliktissa on niin laaja ja heterogeeninen sekä saavutettavat edut niin monenlaisia, että Ecuadorin pohjoisosan maakunnat Carchi, Sucumbíos ja Esmeraldas ovat olleet erityisen huomion keskipisteessä.
Ecuadorilaisen eversti Jorge Brito Albujan selvityksen mukaan Plan Colombiaan liittyen Ecuadorin hallitus aikoi v. 2001 sijoittaa n. 10 000 sotilastaan maan pohjoisrajalle päämääränään suorittaa valtava sotilaallinen operaatio nimeltään ”Yoke and Hammer”. Hammer (vasara) on Kolumbian vakituinen armeija ja yoke (ies, taakka) vastaa rajalle sijoitettuja ecuadorilaisia sotajoukkoja.
Olosuhteet operaatiolle luodaan keinotekoisesti ensin laajalla poliittisella manööverillä ja sitten tilannetta kärjistetään väkivallalla sekä päätteeksi oikeuttamalla sotilaiden olemassaolo rajaseudulla. Maan tiedusteluorganisaatiot ovat kiinnostuneita synnyttämään konfliktitilanteen, joka lisäisi Ecuadorin osallistumista tähän operaatioon. Kolumbian operaation tärkein kohde on FARC-EP:n tuhoaminen.
USA investoi v. 2006 neljä miljardia dollaria Plan Colombiaan. On hyvin merkillistä, että tästäkin huolimatta kolumbialaiset huumekauppiaat hallitsevat edelleen 90 % Yhdysvaltojen kokaiinimarkkinoista ja 50 % heroiinikaupasta. USA:n omien viranomaisten mukaan Kolumbian kokaiinituotanto on tosiasiallisesti kasvanut jopa 26 %. Saavutetuista tuloksista voi päätellä, että Plan Colombian ydin ei ole huumekaupan lopettaminen, vaan USA:n kannalta sen missio ja ajatuksenkulun kultainen lanka on jokin aivan muu.
Tammikuussa 2007 Kolumbian hallitus esitti Plan Colombian päivittämiseksi uuden auvoisan suunnitelman ”Strategia demokratian ja sosiaalisen kehityksen vahvistamiseksi”.
KOLUMBIAN SISSILIIKKEET
Marxilais-leniniläinen FARC-EP -sissijärjestö (Kolumbian vallankumoukselliset asevoimat - kansanarmeija) on ollut pitkään Kolumbiassa niskan päällä usealla rintamalla konfliktissa, jonka vaikutus on ulottunut käytännössä koko maahan.
FARC perustettiin v. 1966 Manuel Marulanda Vélezin ja hänen 47 toverinsa aloitteesta. Hän on toiminut järjestön johtajana alusta asti. FARCin taustavoimina oli useita aseellisia kommunistisia ryhmiä, jotka olivat toimineet 40-luvun lopun sisällissodasta alkaen. Vallankumousjärjestön riveissä arvioidaan olleen v. 1966 350 taistelijaa. He olivat jakautuneet kuudeksi "rintamaksi". 1960- ja 70-luvuilla FARCin kannatus suureni hiljakseen eristäytyneillä maaseutualueilla, vaikka se kärsi välillä merkittäviäkin takaiskuja. Vuonna 1982 FARCin vahvuuden arvioidaan olleen n. 1 100 taistelijaa. Samana vuonna pidetyssä 7. kongressissa FARCin nimeen lisättiin jälkiliite EP (Ejército del Pueblo, kansanarmeija). Järjestö omaksui uuden kunnianhimoisemman strategian vallankumouksen toteuttamiseksi Kolumbiassa.
1980-luvun kuluessa FARC vahvistui suotuisien poliittisten olosuhteiden sekä uusien strategisten ja taktisten linjausten ansiosta. Samalla se alkoi irtaantua v. 1930 perustetusta Kolumbian kommunistisesta puolueesta (PCC) ja katkaisi välinsä tähän virallisesti v. 1993, jonka seurauksena maahan perustettiin v. 2000 Kolumbian salainen kommunistinen puolue. Puolueilla väitetään löytyvän sekä yhteistyötä että yhteisymmärrystä.
1980-luvun puolivälissä käytyjen rauhanneuvottelujen ja aselevon aikana FARC oli perustamassa Isänmaallista unionipuoletta (Unión Patriótica, UP), joka pyrki toimimaan laillisena poliittisena puolueena osallistuen v. 1986 presidentin- ja parlamenttivaaleihin. Tuhansia UP:n aktiiveja murhattiin seuraavina vuosina AUC:n toimesta ja FARC palasi avoimen sodan tielle.
Vuosina 1991–92 Kolumbian hallitus tarjosi armahdusta niille sissiryhmille, jotka olivat valmiita luopumaan aseistaan. Useat näistä ryhmistä on myöhemmin likvidoitu tai niiden jäsenet ovat luopuneet poliittisesta taistelusta. Samaan aikaan FARC ja ELN yhdistivät voimiaan Simón Bolívar –yhteistyöelimenä. Ne jatkoivat aseellista taistelua, kun selvisi, että hallitus kieltäytyi perustavanlaatuisista muutoksista maan armeijan parissa. Kuuba tuki molempia sissiliikkeitä poliittisesti. Vuonna 1994 FARC:in riveissä arvioitiin taistelevan jo 9 000 sissiä.
Vuosina 1996–1998 FARC-EP toteutti useita näyttäviä ja tuhoisia hyökkäyksiä Kolumbian armeijaa vastaan. Operaatioihin osallistui kerralla satoja sissejä. Hallituksen kanssa käytyjen rauhanneuvottelujen osana hallituksen joukot jättivät marraskuussa 1998 FARC:in hallintaan 42 000 neliökilometrin suoja-alueen. Helmikuussa 2002 Hallitus kuitenkin katkaisi rauhanneuvottelut ja Kolumbian armeijan joukot tunkeutuivat uudelleen tälle FARC-EP:n suoja-alueelle.
FARC-EP:n oman v. 2000 antaman tiedonannon mukaan: "Kolumbia on jo maailman kolmanneksi suurin USA:n sotilaallisen avun saaja. Pentagon on vienyt 1,7 miljardin dollarin sotilasapupaketin lävitse kongressissa. Tämä apu on kohdistettu suoraan Kolumbian kahta pääkapinallisarmeijaa FARC-EP:ia ja ELN:ia vastaan." USA:n on tukenut Kolumbian kansallista turvallisuusstrategiaa, jonka ytimenä on kuoleman vaarallisen yhdistelmän - huumeiden ja terrorismin - hävittäminen maasta.
Vuosina 2002–2004 armeijan laaja offensiivi pakotti FARC:in monilla alueilla perääntymään ja siirtymään takaisin liikkuvampaan, pienten ryhmien sissitaktiikkaan.
FARCiin kuuluu nykyisin n. 18 000 sissiä. FARC-EP taistelee uuden Kolumbian puolesta. Vallankumousjärjestön päämääränsä on sosialistinen yhteiskunta. Manuel Marulandan mukaan ”sota Kolumbiassa ei ole sotakoneistojen vastakkainasettelua vaan yhteiskuntaluokkien taistelua maan poliittisesta johtajuudesta. Sota on harvainvallan raakaa väkivaltaa kansaa kohtaan, joka nousee taistelemaan vapaudestaan.” FARC:in mielestä maan talous olisi suunnattava kansallisten sosiaalisten tarpeiden mukaan, olisi toteutettava maankattava maareformi, armeija pitäisi muodostaa täysin uudelleen ja Kolumbian tulisi toteuttaa itsenäistä ulkopolitiikkaa riippumattomana USA:n imperialismin määräysvallasta. Vaikka FARCin tavoitteena on vallankumous, se on vuosien ajan ilmoittanut olevansa periaatteessa valmis lopettamaan aseellisen toiminnan, jos neuvotteluissa hallituksen kanssa saadaan sovittua kelvollisista rauhanehdoista.
FARCin johdossa toimivat tällä hetkellä Jacobo Arenas, Mono jojoy, Raúl Reyes, Negro Acacio, Simón Trinidad ja Manuel Marulanda Vélez. Sissirintaman päämaja sijaitsee Kolumbian vuorilla. Sen päätoiminta-alueet ovat keskittyneet Etelä- ja Itä-Kolumbiaan käsittäen 35–40 % maan pinta-alasta. FARC:in riveissä arvioidaan edelleen olevan 12 000–18 000 taistelijaa, jotka ovat jakautuneet noin 80 rintamaan. Sissit ovat hyvin koulutettuja ja varustettuja. Sissien perusaseistus koostuu kalashnikoveista. Lisäaseistus kostuu mm. maamiinoista ja kaasusäilöistä rakennetuista omatekoisista kranaatinheittimistä.
FARC kontrolloi käytännössä monia maaseutualueita ja järjestön väitetään sekaantuneen näillä alueilla yleiseen kokaiinin tuotantoon ja jalostukseen. Vaikutusalueillaan FARC perii veroa tai suojelurahaa taloudellisesta toiminnasta. Lisäksi järjestö on turvautunut rahoituksessaan mm. pankki- ja maantieryöstöihin sekä kidnappauksiin. FARC on rajannut toimintansa Kolumbian rajojen sisälle.
Kolumbian kommunistinen puolue on laillinen nykyisin puolue Kolumbiassa. Se kuuluu osana "Sosiaaliseen ja poliittisen rintamaan" (2 parlamentissa ja 1 senaatissa) ja "Demokraattiseen vaihtoehtoon", jotka muodostuvat useista puolueista.
ELN
Kolumbian toinen merkittävä vasemmistolainen sissijärjestö on Ejército de Liberación Nacional (ELN) eli Kansallinen vapautusarmeija. Sissiliikkeen ideologia on sekoitus marxilaisuutta ja isä Camilo Torres Restrepon julistamaa radikaalia vapautuksen teologiaa. ELN perustettiin v. 1964 Kuubassa koulutetun Fabio Vásquez Castañon johdolla. Sen riveihin liittyi niin Kuubassa koulutuksen saaneita marxilaisia vallankumouksellisia kuin joitain katolisia pappejakin. Vuosina 1973–74 järjestö oli lähellä tuhoa sisäisen kriisin ja Kolumbian armeijan operaatioiden seurauksena, mutta toipui espanjalaissyntyisen papin Manuel Pérezin ”El Cura Pérezin" johdolla. Hänen kuoltuaan v. 1998 järjestön johdossa on toiminut Nicolás Rodríguez Bautista.
ELN:n riveissä arvioidaan olevan 3 500–5 000 taistelijaa. Järjestö on ajoittain harjoittanut yhteistyötä FARCin kanssa. ELN pysytteli vuosina 1998–2002 sivussa FARCin ja Kolumbian hallituksen rauhanneuvotteluista, mutta on käynyt v. 2005 alkaen kuubalaisten avittamana Kolumbian hallituksen kanssa alustavia neuvotteluja mahdollisesta rauhansopimuksesta.
Matti Laitinen
Lähteet: Wikipedia, Jokamiehen maailmanhistoria, s. 1043–44, WSOY 1944, Kenraalin labyrintti, GGM, suom. Matti Brotherus, WSOY 1990, BBC News, Infoplease, Cuba Sí, ML:n omat artikkelit ja http://www.farcep.org.
Taustatietoja ja tilastoja
Kolumbia on tasavalta, jonka presidentti ja varapresidentti valitaan v. 1991 perustuslain mukaan kansanäänestyksellä yhdeksi neljän vuoden kaudeksi. Presidentti toimii sekä valtion päämiehenä että hallituksen johdossa. Lokakuussa 2005 perustuslakiin tehdyn lisäyksen mukaan valtiojohtajan uudelleenvalinta toiselle kaudelle tuli mahdolliseksi.
Kolumbiassa toimii kaksikamarinen parlamentti (Congreso), joka koostuu 102 paikan senaatista (Senado) sekä 166 paikan edustajainhuoneesta (Cámara de Representantes). Molempien kamarien edustajat valitaan kansanäänestyksellä neljäksi vuodeksi kerrallaan. Lainsäädäntöjärjestelmää Kolumbiassa on uudistettu merkittävästi 1990-luvulla.
Kolumbian poliitikkoja syytetään yhteyksistä oikeistolaisiin puolisotilaallisiin joukkoihin ja rikollisjärjestöihin. Puolisotilaallisten joukkojen (AUC) edustajat ovat kehuskelleet 35 % kongressin jäsenistä tulleen valituksi heidän ansiostaan.
1,1 miljoonan km² laajuisella maa-alueella asustaa 44,3 miljoonaa ihmistä. Lukutaito yltää kaupunkialueilla 93 % ja maaseudulla vain 67 % kansalaisista on luku- ja kirjoitustaitoisia. Imeväiskuolleisuus on korkea, 18 lasta 1 000 syntyneestä lapsesta kuolee (UNICEF 2005). Kolumbia sijoittui v. 2004 Inhimillisen kehityksen indeksillä (HDI) mitattuna sijalle 70. YK:n tilastoissa. Bruttokansantuote/kansalainen oli v. 2006 maassa 2 976 dollaria.
Kolumbian maaperästä löytyy kivihiiltä, öljyä, maakaasua, rautaa, kultaa. hopeaa, kuparia, platinaa ja smaragdeja. Pääkauppakumppaneita ovat USA, Saksa, Japani, Panama ja Venezuela. Kolumbia on Yhdysvaltojen 5. suurin vientikohde. Maan parlamentti osoitti v. 2005 uskollisuuttaan suurelle pohjoiselle liittolaiselleen säätämällä lain ulkomaisten investointien suojaamiseksi. Helmikuussa 2006 USA solmi Kolumbian kanssa vapaakauppasopimuksen. Jenkit investoivat samana vuonna maahan 6,3 miljardia dollaria. Heidän erityiskohteenaan olivat hiili- ja öljyteollisuus.
Kolumbian etniset ryhmät ovat syntyneet intiaanien, espanjalaisten siirtolaisten ja afrikkalaisten orjien sekoittumisesta. Mestitsejä on 58 % väestöstä, valkoisia 20 %, mulatteja 14 %, mustia 4 % ja mustien ja intiaanien sekoituksia eli samboja 3 %. Nykyisin vain prosentti väestöstä voidaan määrittää suoraan intiaaneiksi kielen ja tapojen perusteella. Suurin uskontokunta Kolumbiassa on katolilaisuus. (Wikipedia) Lisäksi maassa asuu USA:n viranomaisten mukaan 25 000 jenkkikansalaista.
KOLUMBIAN SISÄLLISSOTA
Kolumbiassa on käyty sisällissotaa jo 43 vuotta. Kahina alkoi, kun Kolumbian hallitus hyökkäsi v. 1964 Marquetalissa talonpoikien kimppuun. Tämä veriteko synnytti sissivastarinnan.
Sisällissodan vastapuolina ovat USA:n tukema Kolumbian armeija ja liittolaisenaan AUC (Kolumbian yhdistyneet itsepuolustusvoimat) sekä niitä vastaan taistelevat maan suurimmat vasemmistolaiset sissiliikkeet FARC-EL ja ELN. Kolumbian valtio luokittelee kummatkin sissiliikkeet terroristisiksi ja väittää niiden saavan osan rahoituksestaan huumekaupasta. AUC koostuu useista äärioikeistolaisista puolisotilaallisista ryhmistä, jotka nauttivat suurmaanomistajien, huumeparonien ja armeijan yhden osan tukea. AUC on luokiteltu myös terroristijärjestöksi.
Kolumbia käytti v. 2006 armeijansa ylläpitämiseen ja varustamiseen 4,48 miljardia dollaria. Sen virallisen väkivaltakoneiston palveluksessa työskenteli 190 000 sotilasta ja 160 000 poliisia. Kolumbialaiset upseerit on tapana kouluttaa USA:n toimesta. Maan armeija käyttää aktiivisesti Yhdysvaltaisen aseteollisuuden tuotteitta.
Kolumbia on maailman huumeiden tuotannon, valmistuksen ja levityksen keskus. USA:n väestö käsittää vain 4 % maapallon väestöstä, mutta se kuluttaa 50 % planeettamme heroiini- ja kokaiinituotannosta.
Kolumbian historian merkkipaaluja
Vuonna 1525 espanjalaiset konkistadorit valtasivat Kolumbian.
Vuosina 1536–38 Espanja perusti Santa Fe de Bogotan siirtokunnan, josta tuli osa Perun varakuningaskuntaa.
Vuonna 1718 Bogota nimettiin Uuden Granadan varakuningaskunnan pääkaupungiksi, josta hallittiin myös Ecuadorin ja Venezuelan maa-alueita.
20.7.1810 Bogotán asukkaat perustivat ensimmäisen Espanjan vallan haastavan neuvoston. Maa julistettiin itsenäiseksi v. 1813.
Vuonna 1819 Simón Bolívar löi espanjalaiset Boyacássa keräämänsä palkkasoturijoukon avulla, mikä vahvisti Kolumbian itsenäisyyden. Varakuningaskunnan alueista muodostettiin Suur-Kolumbian tasavalta v. 1819–30. Bolívar valittiin sen presidentiksi ja toinen itsenäisyystaistelija Francisco de Paula Santander varapresidentiksi. Tasavaltaan kuuluivat Kolumbia, Venezuela, Panama ja Ecuador.
Vuonna 1830 Suur-Kolumbia hajosi Venezuelaksi, Ecuadoriksi ja Uudeksi Granadaksi.
Simón Bolívar, taustaltaan ylhäissukuinen kreoli Caracasista, kuoli samana vuonna.
Jokamiehen maailmanhistoria kuvailee Bolívarin ulkoista ja sisäistä olemusta seuraavasti:
”Bolívar oli pienikasvuinen, mutta erittäin voimakas ja notkea. Hänen kasvonsa olivat soikeat, silmät tummat ja iho kellertävän ruskea. Mieleltään hän oli kiivas ja erehtyi helposti aiheettomiin tekoihin, mutta teki sittemmin kaiken voitavansa lepyttääksensä loukattua. Harvoin on päällikkö herättänyt sotajoukoissaan suurempaa innostusta. Alussa hän kärsi usein tappioita, mutta uutteruudellaan hän voitti lopuksi kaikki vaikeudet. Hänen joukkojansa ei vapaussodan seitsemänä viimeisenä vuotena kertaakaan voitettu niiden ollessa hänen omassa johdossaan. Hän oli jalomielinen ja epäitsekäs. Vapautettuaan Venezuelan hänen ensimmäinen toimensa oli taivuttaa kansalaisensa lakkauttamaan orjuus. Itse hän ensimmäisenä vapautti tiluksillaan olevat neekerit. Suuren omaisuutensa hän uhrasi melkein kokonaan isänmaan hyväksi. Bolívarilla oli useiden vuosien aikana rajattomat mahdollisuudet käyttää neljän tasavallan tuloja, mutta hän oli ehdottoman rehellinen ja kuoli köyhänä.
Bolívarin aikomuksena oli yhdistää kaikki vastavapautuneet valtiot Pohjois-Amerikan mallin mukaiseksi jättiläisliitoksi. Mutta kreolien kiivas luonne ja tottumattomuus itsehallintoon teki tyhjäksi hänen ponnistuksensa, ja kuollessaan hän oli menettänyt osan suurta kansansuosiotaan.” (Lähde: Jokamiehen maailmanhistoria, s. 1043–44, WSOY 1944)
Gabriel García Márquezin kirjoittama kuvitteellinen tarina ”Kenraalin labyrintti”, kertoo unohdetun vapaustaistelija Bolívarin viimeisistä päivistä. ”Hyljeksittynä, muistojensa ja mielikuviensa kiusaamana Bolívar tekee matkaa pitkin Magdalena-jokea, Bogotásta Santa Martan satamakaupunkiin. Pari viikkoa myöhemmin hän kohtaa kuolemansa San Pedro de Alejandrinon sokeriviljelmällä muutaman harvan ystävän ympäröimänä.”
(Kenraalin labyrintti, GGM, suom. Matti Brotherus, WSOY 1990)
Lyhennetty Bolívar-kronologia
24.6.1783 Simón Bolívar syntyy. Hänen vanhempansa kuolivat hänen ollessaan vasta lapsi. Hän muutti v. 1792 asumaan setänsä luokse. Hänen opettajanaan toimi Símon Rodríguez.
Vuonna 1797 Gualin ja Españan salaliitto Venezuelassa. Bolívar liittyi kansalliskaartiin kadettina. Hän opiskeli kielioppia ja maantietoa Andrés Bellon johdolla.
Tammikuussa 1799 hän matkusti Espanjaan. Matkan varrella hän piipahti Meksikossa ja Kuubassa. Hän tapasi Madridissa v. 1800 opettajansa markiisi de Ustárizin. Seuraavana vuonna hän opiskeli ranskaa Bilbaossa.
12.2.1802 hän ihaili Amiensissa Napoleon Bonapartea ja rakastui Pariisin kaupunkiin. Hän avioitui María Teresa Rodríguez del Toron kanssa Madridissa. Hän palasi Venezuelaan vaimonsa kanssa hoitelemaan maatilojaan. Vaimo kuoli melko pian Caracasissa.
2.12.1804 Bolívar osallistui Pariisissa keisari Napoleonin kruunajaisiin. Seuraavana vuonna hän liittyi Pariisissa vapaamuurareihin ja yleni pian rappareiden mestariksi.
Euroopan vuosinaan Bolívar omaksui Ranskan vallankumouksen tavoitteita ja Jean-Jacques Rousseaun yhteiskuntafilosofiaa. (ML)
Vuonna 1807 Bolívar vieraili USA:ssa ja palasi takaisin Caracasiin.
Keväällä 1810 hän oli kotiarestissa eikä päässyt osallistumaan Venezuelan vallankumouksen alkusoittoon. Kesäkuussa hän tapasi Lontoossa diplomaattitehtävissä Francisco de Mirandan. Tämä oli Venezuelalainen kenraali ja ensimmäinen itsenäisyystaistelija. Hän osallistui Espanjan armeijassa Yhdysvaltain itsenäisyyssotaan, matkusteli Euroopassa (kävi mm. Suomessa), soti Ranskan vallankumoussodissa ja tutustui aikakauden merkkihenkilöihin Washingtonista Katariina Suureen. Vallankumousajatusten innoittamana hän johti epäonnistunutta sotaretkeä Venezuelan rannikolle Coroon v. 1806, mutta ei saanut kansan tukea ja joutui vetäytymään. Vallankumouksen puhkeamisen jälkeen v. 1810 Miranda palasi Venezuelaan ja otti kapinallisten joukot komentoonsa. Hän toimi diktaattorina jonkun aikaa, mutta riitaantui Simón Bolívarin kanssa. Kuoli vankeudessa Espanjassa. (Lähde: Iberialais-amerikkalainen säätiö)
2.3.1811 Venezuelan ensimmäiset valtiopäivät kokoontuivat. 5.7. Venezuela julistautui itsenäiseksi. Bolívar sai tulikasteensa Francisco de Mirandan alaisena Valenciassa.
6.7.1811 eversti Símon Bolívar menetti petoksen vuoksi Porto Cabellon linnoituksen. Hän vangitsi upseeritoveriensa kanssa heinäkuun lopulla Mirandan viedäkseen hänet kuvitellun petturuuden vuoksi sotaoikeuteen. Manuel María Casas nappasi vangin ja toimitti hänet espanjalaisille. Bolívar joutui maanpakoon Curacaoon. 15.12. Hän antoi Uudessa Granadassa Cartagenan Manifestin. Jouluna hän aloitti Magdalena-joen sotaretken ja puhdisti alueen rojalisteista.
Vuonna 1813 Bolívar taisteli Cúcutanissa ja miehitti joukkoineen San Antonio del Táchiran. Hänet ylennettiin prikaatinkenraaliksi. Hän aloitti ”Loistavan Sotaretkensä”, jonka päätteeksi hän saapui riemusaatossa Caracasiin. Kaupungin neuvosto nimitti hänet yleisistunnossaan ylipäälliköksi ja Vapauttajaksi.
Vuoden 1814 taistelut: La Victoria, San Mateo, Carabobo ja Orienten maakunnan valtaaminen. 27.11. Uuden Granadan hallitus nimitti hänet maan ylipäälliköksi, tehtävänään Cundinamarcan voittaminen takaisin espanjalaisilta. Bogóta antautui. Bolívar muodosti 12.12. hallituksensa kaupungissa.
Toukokuussa 1815 alkanut Venezuelan vapauttaminen epäonnistui viranomaisten vastuksen vuoksi. Bolívar livahti vapaaehtoiseen maanpakoon Jamaikalle ja käväisi Haitilla solmimassa suhteita presidentti Pétionin kanssa.
31.3.1816 Bolívar aloitti Haitista sotaretken. Kesäkuussa hän antoi Carúpanossa asetuksen orjien vapauttamiseksi. Seuraavatkin vuodet kuluivat taistelun melskeissä: San Felixin taistelu, Angosturan kaupungin vapautus ja Orinocojoen haltuunotto ja Calabozon taistelu.
15.2.1819 Bolívar valittiin Angosturassa Venezuelan presidentiksi. Hän aloitti heti Uuden Granadan vapautusretken. Hän perusti 17.12. Suur-Kolumbian tasavallan, joka koostui kolmesta departementista: Venezuela, Cundinamarca ja Quito. Kongressi nimitti hänet Kolumbian presidentiksi.
Vuodet 1820–24 kuluivat Bolívarilla tanakasti taistelujen tuoman menestyksen merkeissä. Perun presidentti pyysi 1.3.1823 Vapauttajalta 4 000 sotilasta ja Suur-Kolumbian apua saavuttaakseen maalleen itsenäisyyden. Perun kongressi kutsui Bolívarin lopettamaan maassa riehuvan sisällissodan. Hän teki sen syyskuussa. Hänet nimitettiin maan diktaattoriksi 10.2.1824. Peru vapautettiin 9.12.1824. Ylä-Perusta muodostettiin 6.8.1825 Bolivian tasavalta.
Englannin maailmanmahti tunnusti v. 1825 Amerikan uusien valtioiden itsenäisyyden
5.2.1827 Bolívar lähetti erokirjeen Caracasista Bogótan kongressille, jossa hän ilmoitti eroavansa presidentin pestistä. Maaliskuussa hän rikkoi lopullisesti välinsä toiseen vapaustaistelijaan Francisco de Paula Santaderiin. Kolumbian kongressi hylkäsi erokirjeen ja vaati Bolívaria palaamaan Bogótaan hommiinsa. Syyskuussa hän vastaanotti tehtävänsä ja kohtasi voimakasta poliittista vastusta.
Vuodet 1828–30 kuluivat valtataistelujen, murhayritysten ja salamurhien merkeissä. Bolívarin oma ehdokas hänen seuraajakseen - kenraali Sucre - murhattiin.
Antonio José de Sucre Alcalá (Cumaná, Venezuela v. 1795 – Pasto, Kolumbia v. 1830). Bolivialainen itsenäisyystaistelija. Liittyi itsenäisyystaistelijoiden riveihin v. 1811 ja hänestä tuli Simón Bolívarin läheisin avustaja. Voitti Pichinchan (1822), Junínin (1824) ja ratkaisevan Ayacuchon (1824) taistelun. Nerokas sotilas, joka tunnettiin lempeydestään, rehellisyydestään ja vaatimattomuudestaan. Nimitettiin v. 1826 vasten tahtoaan Bolivian presidentiksi. Hän erosi tehtävästään v. 1828 jatkaakseen taistelua Bolívarin rinnalla perulaisia itsenäisyystaistelijoita vastaan. Hänet murhattiin v. 1830. Hänen mukaansa on nimetty Sucren kaupunki Boliviassa ja Ecuadorin entinen rahayksikkö sucre. (Lähde: Iberialais-amerikkalainen säätiö)
Símon Bolívar saapui 1.12.1830 surkeassa kunnossa Santa Martaan. Joulukuun 6. päivänä hän matkustaa San Pedro de Alejandrinon sokeriviljelmälle. Hän sanelee siellä testamenttinsa ja viimeisen julistuksen. Lääkärin painostaessa häntä ripittäytymään ja ottamaan sakramentit vastaan Bolívar sanoo: ”Mitä ihmettä?... Olenko minä niin huonossa kunnossa, että minulle puhutaan testamentista ja ripittäytymisestä?... Kunpa minä pääsisin tästä labyrintista!” Hän kuolee 17.12.1830 muutaman harvan ystävän ympäröimänä.
Lähde: Kenraalin labyrintti, Gabriel García Márquez, suom. Matti Brotherus, WSOY 1990 liite: suppea Bolívar kronologia, laatinut Vinicio Romero Martínez
Vuosina 1832–36 Kolumbian presidenttinä toimi Bolívarin entinen taistelutoveri Francisco de Paula Santader.
Vuonna 1840 maa ajautui sisällissotaan.
Vuonna 1849 Bolivarín ja Santanderin kannattajakuntien välillä kehittyi sovittamattomia erimielisyyksiä, joka johti kahden kilpailevan puolueen perustamiseen. Bolívarin tukijoista muodostui konservatiivipuolue, joka tuki vahvaa keskusvaltaa, liittoa katolisen kirkon kanssa ja rajoitettua äänioikeutta. Santanderin tukijoista syntyivät liberaalit, jotka halusivat hajauttaa hallintoa, koulutuksen valtion alaisuuteen ja laajentaa äänioikeutta. Liberaalit hallitsivat maata vuosina 1849–57.
Tasavalta nimettiin v. 1861 Uuden Granadan Yhdysvalloiksi.
Vuosina 1861–85 oli vallassa liberaalinen puolue, joka jakoi maan yhdeksään isoon autonomiseen hallintoalueeseen ja erotti kirkon valtiosta.
Vuonna 1885 maassa alkoi 45 vuotta kestänyt konservatiivien valtakausi. Tuolloin valta keskitettiin jälleen ja kirkon vaikutusvalta yhteiskuntaan palautettiin. Kolumbian tasavalta otettiin viralliseksi valtion nimeksi.
Vuosina 1899–1903 maassa käytiin ”Tuhannen päivän -sota”. Liberaalien ja konservatiivien välisessä sisällissodassa menehtyi 120 000 ihmistä. Sodan tuloksena Kolumbia menetti Panaman alueen USA:n hallintaan, koska se kieltäytyi vuokraamasta kanavavyöhykettä Yhdysvalloille.
Vuonna 1930 maan presidentiksi valittiin liberaali Olaya Herrera. Liberaalien kaudella v. 1930–38 Kolumbiaan säädettiin sosiaalilainsäädäntö ja ammattiyhdistykset sallittiin.
Vuonna 1946 konservatiivit palasivat valtaan.
Vuonna 1948 Bogotan vasemmistolainen pormestari Jorge Eliécer Gaitán salamurhattiin.
Vuosina 1948–57 maassa riehui verinen sisällissota ”La Violenciana”, jonka aikana sai surmansa 250 000 – 300 000 ihmistä. Vuosina 1953–57 maan johdossa istuivat alistamisen ammattilaiset – sotilaat.
Vuonna 1958 konservatiivit ja liberaalit sopivat Kansallisen rintaman perustamisesta sisällissodan lopettamiseksi. Muut puolueet kiellettiin ja valtion virat jaettiin tasan näiden kahden puolueen kesken.
Vuonna 1964 hallituksen joukot hyökkäsivät talonpokien kimppuun Marquetalissa. Tästä alkoi hallituksen vastainen sissisota.
Vuonna 1965 perustettiin Vasemmistolainen kansallinen vapautusarmeija (ELN) ja maolainen Kansan vapautusarmeija (EPL).
Vuonna 1966 perustettiin Kolumbian vallankumoukselliset asevoimat (FARC).
Vuonna 1970 Kansallinen rintama sai vastavoimakseen vasemmistolaisen Kansallisen kansanliiton ja ANAPO-puolueen.
Vuonna 1971 aloitti toimintansa vasemmistolainen guerillaryhmä Demokraattinen Allianssi M-19 (Toukokuun 19. päivän –liike).
Liberaalien presidentti Virgilio Bargo Vargas aloitti v. 1978 ponnekkaan huumeiden vastaisen kamppailun.
1980-luvulla Kolumbiasta kehkeytyi laittoman huumetuotannon ja –kuljetusten kansainvälinen keskus. Medillinin ja Calin huumekartellit kontrolloivat maata ja niiden lonkerot tunkeutuivat myös maan ylimpään johtoon. Kolumbiassa tuotettiin 75 % maailman kokaiinista.
”HUUMEIDEN VASTAINEN” -SOTA LEVITTÄYTYY LATINALAISEEN AMERIKKAAN
USA suunnitteli huumeiden vastaista kampanjaa koko Keski- ja Etelä-Amerikan alueelle. Hankkeen ”perusteluna” oli jenkkien halu saada huumeiden tuotanto ja niiden levitys kuriin. Vuonna 1982 CIA:n päällikkö tilasi tutkimuksen pestyjen huumerahojen vaikutuksesta USA:n rahoitusjärjestelmään. Tutkimus paljasti, että jenkkien rahoitussysteemeissä liikkuu 220–250 miljardia dollaria pestyä huumerahaa. Eli keitä huumeteollisuus hyödytti?
Kuitenkin maita, jotka tuottivat kookalehtiä ja jalostivat niistä kokaiinia, syytettiin siitä, että ne olivat vastuussa USA:ssa elävästä 40 miljoonasta narkkarista, vaikka ongelma johtui USA:n yhteiskunnan omista rakenteista.
Samana vuonna konservatiivipresidentti Belisario Betancur Cuartas yritti tyrehdyttää sissisotaa. Huumekuljetusten vastaisesta sodasta tehtiin virallinen. Sen myötä taistelukentän todellisuuteen iskostuivat pommi-iskut, murhat ja kidnappaukset.
Presidentti Belisario Betancur neuvotteli v. 1984 rauhan FARCin ja M-19:n kanssa ja vapautti monet niiden vangituista jäsenistä. ELN hylkäsi sopimuksen ja M-19 jatkoi taistelua vuoteen1985. Marraskuussa 1985 M-19 valtasi oikeustalon Bogotássa, ja armeijan vapautusiskussa kuoli 115 ihmistä, joista 11 oli korkeimman oikeuden tuomareita. Hallitus ja M-19 solmivat uuden rauhan maaliskuussa 1989 ja sen jäsenet palasivat siviilielämään. M-19 osallistui puolueena uuden perustuslain laadintaan. Rauha FARCin kanssa ei pitänyt, ja se jatkoi taistelua 1990, kun 2000–3000 sen aseista luopunutta jäsentä oli murhattu.
Vuonna 1984 huumekartellit tappoivat maan oikeusministerin.
Vuonna 1985 M-19 hyökkäsi maan oikeuspalatsiin. Yhteydenotossa kuoli 11 tuomaria ja 90 muuta kansalaista. Samana vuonna aloitti toimintansa FARCin tukema Isänmaallinen unionipuolue (UP).
Virgilio Bargo Vargas valittiin v. 1986 uudelleen maan johtoon. Huumeparonit murhasivat v. 1989 liberaalien ja Isänmaallisen unionin presidenttiehdokkaat. Tapahtunut kiihdytti huumeiden vastaista sotaa. Tuona kohtalon vuonna kolumbialaisten yleisin kuolemansyy oli murha. M-19 solmi rauhansopimuksen hallituksen kanssa ja siitä tuli laillinen puolue.
Vuonna 1990 presidentiksi valittu César Gaviria Trujillo lupasi antautuville huumepomoille lievempiä rangaistuksia.
1990-luvulla perustettiin huumekartellien ja maaparonien toimesta lukuisia oikeistolaisia puolisotilaallisia joukkoja ja kuolemanpartioita. Niiden yhteisjärjestöksi muodostettiin AUC (Kolumbian yhdistyneet itsepuolustusvoimat).
Vuonna 1991 Kolumbia sai uuden perustuslain. Se laillisti avioeron ja kielsi maan kansalaisten luovuttamisen ulkomaille tuomittavaksi, sekä takasi alkuperäiskansojen oikeudet, muttei vastannut niiden maavaatimuksiin.
Vuonna 1993 Medellínin huumekartellin johtaja Pablo Escobar surmattiin. Calin kartellin pomot vangittiin v. 1995.
Vuonna 1996 liberaaleihin lukeutuvaa presidenttiä Ernesto Samperia syytettiin yhteyksistä huumekauppaan. Huumekartellit olivat rahoittaneet hänen vaalikampanjaansa. Maan parlamentti pelasti hänet ja hylkäsi syytökset.
Vuonna 1998 maan uudeksi presidentiksi valittiin konservatiivi Andrés Pastrana Arango. Hän aloitti neuvottelut FARCin sissien kanssa ja myönsi näille maan kaakkoisosasta Sveitsin kokoisen oman suoja-alueen.
Vuonna 1999 presidentti Andrés Pastrana Arango teki ehdotuksen ”Plan Colombiasta” maan tilanteen rauhoittamiseksi ja huumekaupan lopettamiseksi. Armeijan raportin mukaan maassa oli vuoden aikana siepattu kapinallisten toimesta 2 787 ihmistä, sissisodan tiimellyksessä ja sen nimissä oli tapettu 23 000 ihmistä. Lähivuosina maasta oli muuttanut levottomuuksien vuoksi pois kaksi miljoonaa ihmistä. Pastrana ja FARCin päällikkö Manuel Marulanda tapasivat.
Elokuussa 2000 USA:n hallitus myönsi Kolumbialle Plan Columbian nimissä 1,3 miljardia dollaria huumeiden vastaiseen sotaan.
Helmikuussa 2001 Pastrana ja Manuel Marulanda neuvottelivat jälleen rauhasta.
Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen USA myönsi Kolumbialle luvan käyttää ”virallisesti” myöntämiään varoja taisteluun laittomia aseistettuja ryhmiä vastaan.
Rauhanneuvottelut FARCin kanssa päättyivät helmikuussa 2002, kun sissijärjestö kaappasi lentokoneen ja yhden senaattorin. Epäilemättä USA:n tukitoimilla oli myös osuutensa tapahtuneeseen.
Maan johtoon valittiin v. 2002 Kolumbian nykyinen, liberaalipuoluetta edustava presidentti Alvaro Uribe. Hän otti linjakseen kasvattaa sotilasmenoja ja lisätä yhteistyötä USA:n kanssa kitkeäkseen maasta huumetuotannon ja vasemmistolaiset sissiliikkeet. Elokuussa maa julistettiin hätätilaan, kun FARC räjäytti tuhoisan pommin Bogotassa.
Ulkoministeri Colin Powell vieraili joulukuussa 2002 Bogotassa. Hän ilmaisi USA:n suhtautumista Kolumbiaan presidentti Alvaro Uribelle seuraavasti: ”Me uusimme sitoumuksemme pyrkiäksemme kohti yleisiä päämääriämme: vahvistaa demokratiaa, lisätä ihmisoikeuksien kunnioitusta, taistella huumeita ja terrorismia vastaan ja tärkeimpänä seikkana on laajentaa taloudellisen hyvinvoinnin kehä koskemaan kaikkia kolumbialaisia.” Hän painotti USA:n tukea Kolumbian uudelle kansalliselle turvallisuusstrategialle, jonka ytimenä on kuoleman vaarallisen yhdistelmän - huumeiden ja terrorismin - hävittäminen. USA tukee yhteistyön tarpeellista laajentamista turvallisuuden, kehityksen ja "hävittämisen” -ohjelmilla. Powell kertoi USA:n tukevan Kolumbiaa ”Plan Colombiaa” 1,8 miljardin dollarin avustuksella.
Presidentti George W. Bush lähetti 14.1.2003 USA:n edustajainhuoneelle ja kongressille osoitetun kirjeen, joka liittyi ”Plan Colombian” toteuttamiseen. Hän kertoi kirjeessään, että Kolumbiassa työskenteli 13.12.2002 yhteensä 267 jenkkiläistä vakinaista ja tilapäistä sotilasta sekä 270 siviiliasiantuntijaa huumeiden vastaisessa kampanjassa liittyen ”Plan Colombiaan”.
USA halusi valmistaa henkisesti Latinalaista Amerikkaa, jotta se voisi suorittaa annetulla ajan hetkellä intervention Kolumbiaan monikansallisen liittoutuman tai asevoimien tuella. Naapurivaltioiden armeijat ja kansalliskaartit olivat sijoitettu sotilaallisesti niin, että ympäröivät Kolumbian.
Oikeistolainen AUC aloitti rauhanneuvottelut joulukuussa 2003.
YK totesi toukokuussa 2004, että Kolumbian 39 vuotta kestänyt huumesota (sisällissota) on luonut läntisen pallonpuoliskon pahimman humanitaarisen ongelman. FARCin johtajiin lukeutuva Ricardo Palmera kaapattiin Venezuelan maaperällä ja hän sai 35 vuoden vankilatuomion.
ELN neuvotteli joulukuussa 2005 Kolumbian hallituksen kanssa rauhasta Havannassa kuubalaisten avustuksella.
Helmikuussa 2006 USA solmi Kolumbian kanssa vapaakauppasopimuksen.
Joulukuussa 2006 AUC:n johtajat ilmoittivat vetäytyvänsä rauhanprosessista.
Sisällissota Kolumbiassa jatkuu edelleen Kolumbiassa v. 2007. USA:n toitottama huumeiden vastainen sota on tuottanut hyvin laihoja tuloksia. Saman vuoden toukokuussa kongressin viisi jäsentä ja 15 muuta poliitikkoa pidätettiin epäiltyinä yhteyksistä AUC:n kuolemanpartioihin. Plan Kolumbian nimissä annetusta jenkkiavusta 80 % suuntautuu armeijan ja poliisivoimien tukemiseen ja varustamiseen. Kokaiinin ympärillä pyörivällä rahamäärällä on niin suuri merkitys USA:n taloudessa, ettei maan viranomaisilla näytä olevan minkäänlaista motivaatiota huumekaupan lopettamiseen. Kolumbia tuottaa yhä 80 % maailman kokaiinituotannosta, joten se siitä ”lumisodasta”.
Kesäkuussa 2007 hallitus vapautti tusinoittain vangittuja FARCin sissejä toiveenaan, jotta nämä vastaavasti vapauttaisivat panttivankejaan. FARC vastasi vapauttavansa vankejaan ainoastaan, jos armeija vetää joukkonsa takaisin ja muodostaa demilitarisoidun vyöhykkeen. Heinäkuussa sadat tuhannet ihmiset osoittivat mieltään Bogotassa sisällissotaa ja kidnappauksia vastaan. Syyskuussa Venezuelan presidentti Chávez neuvotteli FARCin johdon kanssa pankkivankien vapauttamisehdoista.
PLAN COLOMBIA
Vuonna 1999 Kolumbian presidentti Andrés Pastrana teki ehdotuksen ”Plan Colombiasta”, jonka päämäärinä olivat maan sosiaalinen ja taloudellinen elvyttäminen lopettamalla aseellinen konflikti ja luomalla maalle huumeiden vastainen strategia. Washingtonissa suunnitelma sai uuden sisällön. Tähtilippuun käärityn kotelon sisältä kömpi esiin monipiikkisempi loispistiäinen.
”Plan Colombian” (Kolumbia-suunnitelma) jenkkiversiossa tavoitteeksi asettuivat USA:n yksilöidyt poliittiset ja sotilaalliset päämäärät Latinalaisessa Amerikassa. Sen lopullisena päämääränä oli kiihdyttää markkinoiden avautumista Amerikan alueella (FTAA), jossa asuu 700 miljoonaa potentiaalista kuluttajaa. USA:n suorat sijoitukset Latinalaiseen Amerikkaan olivat 2000-luvun alussa 223 miljardin dollarin suuruiset. Plan Colombia oli tarkoitus toteuttaa poistamalla valtiolliset rajat ja avaamalla markkinat USA:n suurteollisuudelle. Ainoa hyötyjä olisi USA, joka saisi hallita ja valvoa luonnonvarojen käyttöä koko mantereella. Tämän ”amerikkalainen unelman” toteutuksen sivuvirityksinä toimivat lisäksi Andean Regional Initiative (Ecuador, Peru ja Bolivia) ja Plan Puebla Panamá –suunnitelmat.
Venezuelan bolivaarinen vallankumous ja sen myötä alkanut Latinalaisen Amerikan punertuminen ja integraatio sekä USA:n Afganistaniin ja Irakiin suorittamat hyökkäyssodat sotkivat pahasti suunnitelmat ja sitoivat imperiumin voimavarat maailman muihin kolkkiin.
Ecuadorilla ja Kolumbialla on yhteistä rajaa yhteensä 586 kilometriä. Etenkin Carchin ja Sucumbíosin maakunnissa kansa on kärsinyt selkkauksen vaikutuksista. Kolumbialaisilla sissiryhmillä ovat harjoittaneet siellä monenlaisia toimia. Ecuadorin ja Kolumbian raja-alueilla on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen useita sotilaallisia ja puolisotilaallisia voimatekijöitä kuten FARC, ELN, EPL (Vapautuksen kansanarmeija) ja AUC sekä aseistettuja huumeiden salakuljettajia, CIA:n, FBI:n ja DEAN agentteja jne... Osallistujien määrä tässä konfliktissa on niin laaja ja heterogeeninen sekä saavutettavat edut niin monenlaisia, että Ecuadorin pohjoisosan maakunnat Carchi, Sucumbíos ja Esmeraldas ovat olleet erityisen huomion keskipisteessä.
Ecuadorilaisen eversti Jorge Brito Albujan selvityksen mukaan Plan Colombiaan liittyen Ecuadorin hallitus aikoi v. 2001 sijoittaa n. 10 000 sotilastaan maan pohjoisrajalle päämääränään suorittaa valtava sotilaallinen operaatio nimeltään ”Yoke and Hammer”. Hammer (vasara) on Kolumbian vakituinen armeija ja yoke (ies, taakka) vastaa rajalle sijoitettuja ecuadorilaisia sotajoukkoja.
Olosuhteet operaatiolle luodaan keinotekoisesti ensin laajalla poliittisella manööverillä ja sitten tilannetta kärjistetään väkivallalla sekä päätteeksi oikeuttamalla sotilaiden olemassaolo rajaseudulla. Maan tiedusteluorganisaatiot ovat kiinnostuneita synnyttämään konfliktitilanteen, joka lisäisi Ecuadorin osallistumista tähän operaatioon. Kolumbian operaation tärkein kohde on FARC-EP:n tuhoaminen.
USA investoi v. 2006 neljä miljardia dollaria Plan Colombiaan. On hyvin merkillistä, että tästäkin huolimatta kolumbialaiset huumekauppiaat hallitsevat edelleen 90 % Yhdysvaltojen kokaiinimarkkinoista ja 50 % heroiinikaupasta. USA:n omien viranomaisten mukaan Kolumbian kokaiinituotanto on tosiasiallisesti kasvanut jopa 26 %. Saavutetuista tuloksista voi päätellä, että Plan Colombian ydin ei ole huumekaupan lopettaminen, vaan USA:n kannalta sen missio ja ajatuksenkulun kultainen lanka on jokin aivan muu.
Tammikuussa 2007 Kolumbian hallitus esitti Plan Colombian päivittämiseksi uuden auvoisan suunnitelman ”Strategia demokratian ja sosiaalisen kehityksen vahvistamiseksi”.
KOLUMBIAN SISSILIIKKEET
Marxilais-leniniläinen FARC-EP -sissijärjestö (Kolumbian vallankumoukselliset asevoimat - kansanarmeija) on ollut pitkään Kolumbiassa niskan päällä usealla rintamalla konfliktissa, jonka vaikutus on ulottunut käytännössä koko maahan.
FARC perustettiin v. 1966 Manuel Marulanda Vélezin ja hänen 47 toverinsa aloitteesta. Hän on toiminut järjestön johtajana alusta asti. FARCin taustavoimina oli useita aseellisia kommunistisia ryhmiä, jotka olivat toimineet 40-luvun lopun sisällissodasta alkaen. Vallankumousjärjestön riveissä arvioidaan olleen v. 1966 350 taistelijaa. He olivat jakautuneet kuudeksi "rintamaksi". 1960- ja 70-luvuilla FARCin kannatus suureni hiljakseen eristäytyneillä maaseutualueilla, vaikka se kärsi välillä merkittäviäkin takaiskuja. Vuonna 1982 FARCin vahvuuden arvioidaan olleen n. 1 100 taistelijaa. Samana vuonna pidetyssä 7. kongressissa FARCin nimeen lisättiin jälkiliite EP (Ejército del Pueblo, kansanarmeija). Järjestö omaksui uuden kunnianhimoisemman strategian vallankumouksen toteuttamiseksi Kolumbiassa.
1980-luvun kuluessa FARC vahvistui suotuisien poliittisten olosuhteiden sekä uusien strategisten ja taktisten linjausten ansiosta. Samalla se alkoi irtaantua v. 1930 perustetusta Kolumbian kommunistisesta puolueesta (PCC) ja katkaisi välinsä tähän virallisesti v. 1993, jonka seurauksena maahan perustettiin v. 2000 Kolumbian salainen kommunistinen puolue. Puolueilla väitetään löytyvän sekä yhteistyötä että yhteisymmärrystä.
1980-luvun puolivälissä käytyjen rauhanneuvottelujen ja aselevon aikana FARC oli perustamassa Isänmaallista unionipuoletta (Unión Patriótica, UP), joka pyrki toimimaan laillisena poliittisena puolueena osallistuen v. 1986 presidentin- ja parlamenttivaaleihin. Tuhansia UP:n aktiiveja murhattiin seuraavina vuosina AUC:n toimesta ja FARC palasi avoimen sodan tielle.
Vuosina 1991–92 Kolumbian hallitus tarjosi armahdusta niille sissiryhmille, jotka olivat valmiita luopumaan aseistaan. Useat näistä ryhmistä on myöhemmin likvidoitu tai niiden jäsenet ovat luopuneet poliittisesta taistelusta. Samaan aikaan FARC ja ELN yhdistivät voimiaan Simón Bolívar –yhteistyöelimenä. Ne jatkoivat aseellista taistelua, kun selvisi, että hallitus kieltäytyi perustavanlaatuisista muutoksista maan armeijan parissa. Kuuba tuki molempia sissiliikkeitä poliittisesti. Vuonna 1994 FARC:in riveissä arvioitiin taistelevan jo 9 000 sissiä.
Vuosina 1996–1998 FARC-EP toteutti useita näyttäviä ja tuhoisia hyökkäyksiä Kolumbian armeijaa vastaan. Operaatioihin osallistui kerralla satoja sissejä. Hallituksen kanssa käytyjen rauhanneuvottelujen osana hallituksen joukot jättivät marraskuussa 1998 FARC:in hallintaan 42 000 neliökilometrin suoja-alueen. Helmikuussa 2002 Hallitus kuitenkin katkaisi rauhanneuvottelut ja Kolumbian armeijan joukot tunkeutuivat uudelleen tälle FARC-EP:n suoja-alueelle.
FARC-EP:n oman v. 2000 antaman tiedonannon mukaan: "Kolumbia on jo maailman kolmanneksi suurin USA:n sotilaallisen avun saaja. Pentagon on vienyt 1,7 miljardin dollarin sotilasapupaketin lävitse kongressissa. Tämä apu on kohdistettu suoraan Kolumbian kahta pääkapinallisarmeijaa FARC-EP:ia ja ELN:ia vastaan." USA:n on tukenut Kolumbian kansallista turvallisuusstrategiaa, jonka ytimenä on kuoleman vaarallisen yhdistelmän - huumeiden ja terrorismin - hävittäminen maasta.
Vuosina 2002–2004 armeijan laaja offensiivi pakotti FARC:in monilla alueilla perääntymään ja siirtymään takaisin liikkuvampaan, pienten ryhmien sissitaktiikkaan.
FARCiin kuuluu nykyisin n. 18 000 sissiä. FARC-EP taistelee uuden Kolumbian puolesta. Vallankumousjärjestön päämääränsä on sosialistinen yhteiskunta. Manuel Marulandan mukaan ”sota Kolumbiassa ei ole sotakoneistojen vastakkainasettelua vaan yhteiskuntaluokkien taistelua maan poliittisesta johtajuudesta. Sota on harvainvallan raakaa väkivaltaa kansaa kohtaan, joka nousee taistelemaan vapaudestaan.” FARC:in mielestä maan talous olisi suunnattava kansallisten sosiaalisten tarpeiden mukaan, olisi toteutettava maankattava maareformi, armeija pitäisi muodostaa täysin uudelleen ja Kolumbian tulisi toteuttaa itsenäistä ulkopolitiikkaa riippumattomana USA:n imperialismin määräysvallasta. Vaikka FARCin tavoitteena on vallankumous, se on vuosien ajan ilmoittanut olevansa periaatteessa valmis lopettamaan aseellisen toiminnan, jos neuvotteluissa hallituksen kanssa saadaan sovittua kelvollisista rauhanehdoista.
FARCin johdossa toimivat tällä hetkellä Jacobo Arenas, Mono jojoy, Raúl Reyes, Negro Acacio, Simón Trinidad ja Manuel Marulanda Vélez. Sissirintaman päämaja sijaitsee Kolumbian vuorilla. Sen päätoiminta-alueet ovat keskittyneet Etelä- ja Itä-Kolumbiaan käsittäen 35–40 % maan pinta-alasta. FARC:in riveissä arvioidaan edelleen olevan 12 000–18 000 taistelijaa, jotka ovat jakautuneet noin 80 rintamaan. Sissit ovat hyvin koulutettuja ja varustettuja. Sissien perusaseistus koostuu kalashnikoveista. Lisäaseistus kostuu mm. maamiinoista ja kaasusäilöistä rakennetuista omatekoisista kranaatinheittimistä.
FARC kontrolloi käytännössä monia maaseutualueita ja järjestön väitetään sekaantuneen näillä alueilla yleiseen kokaiinin tuotantoon ja jalostukseen. Vaikutusalueillaan FARC perii veroa tai suojelurahaa taloudellisesta toiminnasta. Lisäksi järjestö on turvautunut rahoituksessaan mm. pankki- ja maantieryöstöihin sekä kidnappauksiin. FARC on rajannut toimintansa Kolumbian rajojen sisälle.
Kolumbian kommunistinen puolue on laillinen nykyisin puolue Kolumbiassa. Se kuuluu osana "Sosiaaliseen ja poliittisen rintamaan" (2 parlamentissa ja 1 senaatissa) ja "Demokraattiseen vaihtoehtoon", jotka muodostuvat useista puolueista.
ELN
Kolumbian toinen merkittävä vasemmistolainen sissijärjestö on Ejército de Liberación Nacional (ELN) eli Kansallinen vapautusarmeija. Sissiliikkeen ideologia on sekoitus marxilaisuutta ja isä Camilo Torres Restrepon julistamaa radikaalia vapautuksen teologiaa. ELN perustettiin v. 1964 Kuubassa koulutetun Fabio Vásquez Castañon johdolla. Sen riveihin liittyi niin Kuubassa koulutuksen saaneita marxilaisia vallankumouksellisia kuin joitain katolisia pappejakin. Vuosina 1973–74 järjestö oli lähellä tuhoa sisäisen kriisin ja Kolumbian armeijan operaatioiden seurauksena, mutta toipui espanjalaissyntyisen papin Manuel Pérezin ”El Cura Pérezin" johdolla. Hänen kuoltuaan v. 1998 järjestön johdossa on toiminut Nicolás Rodríguez Bautista.
ELN:n riveissä arvioidaan olevan 3 500–5 000 taistelijaa. Järjestö on ajoittain harjoittanut yhteistyötä FARCin kanssa. ELN pysytteli vuosina 1998–2002 sivussa FARCin ja Kolumbian hallituksen rauhanneuvotteluista, mutta on käynyt v. 2005 alkaen kuubalaisten avittamana Kolumbian hallituksen kanssa alustavia neuvotteluja mahdollisesta rauhansopimuksesta.
Matti Laitinen
Lähteet: Wikipedia, Jokamiehen maailmanhistoria, s. 1043–44, WSOY 1944, Kenraalin labyrintti, GGM, suom. Matti Brotherus, WSOY 1990, BBC News, Infoplease, Cuba Sí, ML:n omat artikkelit ja http://www.farcep.org.
