Runo skurulle, Matti Laitinen v. 2001
PAAVALINKIRKON KASI
Paavalin kirkon puistossa
kasi heitti varjossa vehreiden vaahteroiden
täyden rundin.
Se ohitti kiskoja höylätessään
Studarilla munasillaan boksaavan
Gunnar Bärlundin.
Mä loikkasin skuruun,
se räppäsi kolisten Hämeentielle
taakse Valkan sporahalli jäi.
Teräksen mahassa
raitsikan ruhossa
kontaktorit naksuivat,
nivelen tyristorit ohjasivat ujeltavia sähkömosia.
Vauhti hiljeni,
hiekka valui kiskoille.
Kiskojarrut pureutuivat raiteisiin
kuin nälkäiset nahkiaiset hukkuneen kylkiin.
Spora stannasi sata vuotta vanhan kansaskolen eteen.
Eteenpäin! Eteenpäin!
Paljeovet sulkeutuivat.
Kuski väänsi puikosta virtaa,
skuru vongahti liikkeelle.
Ristikkotie vei Sörkän vankilaan.
Pienelukkaklinikalla musteille ja fifeille
skuffattiin aamusta iltaan piikkiä perseeseen.
Käheä-ääninen starba keuhkosi muijalleen:
– Mun täytyy saada kuukkari.
– Miksi juuri sun?
– Ei se ole sulta mitään pois!
– Eikö tosiaan? Ootsä dorka?
– Mä siivoan raksalla. Helvetin huonolla taksalla.
Mä tiedän, mitä on työ!
– Mä tiedän, mitä on työttömyys.
– Elämä särkyi kuin Finlandiatalon marmori.
Toimeentulotuella ei jaksa,
kohta hajoo maksa.
– Duunissa joka kerta, nenästä valuu verta,
suussa on sementin maku.
Joka päivä vähenee elon häivä,
mut vie pian veks Monosen paku.
Skuru pysähtyi Kurvissa.
Tuijotin Kansa-yhtiön kolossia.
Se kohosi tummuneena ja lähes tyhjänä peltisarvena taivaaseen.
Aholaita ja tietotekniikkalafka,
teurastettu postipankki ja terassi.
Terassilla kellui Koffin ja meren sameiksi huuhtomia sinileväsilmiä,
minun lapsuuteni Sörkän aavaa ulappaa.
Jengiä lappoi sisään ja ulos.
Miehet ja naiset vaihtoivat metroon, seiskaan tai kutoseen
tai häippäs dokaamaan ja skruudaamaan johonkin halpaan lähikuppilaan.
Nytkähdys ja vingahdus
reissu jatkui.
Leimasinkoneet lonksuivat.
Mustalla lattialla lojui sivut levällään
ilmaisjakeluna maagista mediaa
kuin nyljettyjä, tautisia naudan nahkoja.
Mainoksia, muotia ja murhia.
Köyhän arjen pensselistä singonneita brutaaleja signaaleja.
Lööpeissä turkiskaupanvastustajat jahtasivat kriminaaleja,
Vasiksen harventuneet huorajoukot paikkasivat naamojensa maaleja.
Kuski käänsi raitsikan Hesarille.
Fade ja faijanfaija veivät kimpassa meidät
snadina perjantaisin Eltsun bastuun.
Kivisten lauteiden kuumuudessa tsittasi sodan rampauttamia äijiä.
Amputoituja handuja ja klabeja, luodinarpia
Tuhansia delanneita, verisiä tykistökeskityksiä ja loputonta taistelun melskettä.
Äijät dokasivat pukuhuoneessa Aperitaa,
me vadelmalimppaa.
Spora ohitti Ebeneserin lastentarhan.
Joku kirkaisi täysiä
– PERKELE –
kuullessaan ääniharhan.
Vaunun etu- ja takasilta olivat täynnä
kuuroja, yksityisyyttään rakastavia kansalaisia.
Leffateatterit – Casino ja Kruunu – olivat kupsahtaneet kauan sitten.
Illalla kivitalojen fönareissa syttyivät stadin parrasvalot.
Kotiharjun bastun kiukaan uunissa
eldasivat iloisesti ikuiset koivuhalot.
Varpajaisissa napattiin kossua ja kaljaa,
täytettiin hapan silakka suussa
yhdessä ylpeydellä kärsimysten maljaa.
Hesari tarjosi tiheästi kapakoita
Kallion Kaivotorppaa, Sankaria, Bud´sia, Tenkkaa, Marionettia ja Roskapankkia
sekä turmiolta pelastavaa Jeesuksen sanomaa.
Kesäterasseilla huurteinen venttasi kurlaajaansa.
Darra muuttui jurriksi,
tulosvaroitus vapaudeksi.
Vitutus hölläsi väliaikaisesti
kuupassa tiukkaa tatsiaan.
Valkassa ja Kalliossa urosduunari
on kuin kuoleman kuunari,
kun se lossataan eläköitymisen satamaan huilaamaan,
se ei enää pitkään kelaa,
vaan pian delaa.
Kapitalismi ei helli katujensa kakaroita.
Sen sosiaalinen lempeys ja rakkaus
on kuin lumeen säilötty koiranpaska
talvella kovaa
keväällä kengän alle sopivan löysää.
Franzenia tarkkaili ja tilastoi
kahden ison tiilitalon välistä
härmäläistä kartsan elämää.
Handellin edestä kytät korjasivat
jonkun onnettoman talteen.
Liian monet elävät maailmassa
yksin kuin oksennukseen ja itkuun
haaksirikkoutuneet kaarnaveneet.
Heidän ihmisarvonsa ja ihmissuhteensa
eivät pyöri samalla innolla ja sankaruudella
kuin viriili vesimylly kevätpurossa.
Skuru kiihdytti vauhtiaan.
Ilmajohdin hinkkasi kevyesti virroittimen hiiliharjaa.
70-luvulla kasin perusmalli oli Ratti-Kariaa.
Katsoin kelloa,
joku tööttipää soitti onnessaan puussa muoviselloa.
Hiki valui selkäruotoani pitkin.
Näin unta ja terassilla olutta litkin.
Kesä oli vihdoinkin tullut.
Vihreäkeltainen katujen giljotiini ohitti Flemarin kulman ja Alepan.
Rauta imuroi itsensä maisemaan.
Se puski Ympäristökeskuksen, Työviksen ja Sörkan bisletin välistä Urtsille.
Kävimme hilseinä 60-luvulla Urtsilla
Jusseron Masa ja Lehtosen Köpi
opettivat meitä brotaamaan.
Ojalan Teukka oli pokena Olympiagrillissä.
Ristivyön aika ja saavutettu maine maatui,
Köpi ja Teukka viinaan kaatui.
Hesarin varrelle istutettiin 90-luvulla
yli sata lehtipuuta.
Neuvostoliitossa valta vaihtui
ja sosialismi kuihtui.
Venäjälle saapui raaka markkinatalous.
Ihmismielestä höylääntyi solidaarisuus ja jalous.
Pyrkyrit ja roistot varastivat kaiken sen,
mikä oli ennen omaisuutta jokaisen.
Skuru sleppasi ylväänä kuin teräshirvi keskellä Hesaria.
Grynderien ahneudesta tahmeat,
hipelöijän handut
ovat pysyneet erossa Josafatin kallioista.
Tauno Palo on saanut patsaan ja oman puiston.
Raitsikka pysähtyi Lintsin liikennevaloihin.
Valo vaihtui vihreäksi.
Vasemmalla diakonissalaitos,
oikealla Kain Tapperin – kolho – betoninen Rakentaja-patsas
kuin rumana muistutuksena prolelähiöiden epäonnistuneelle
sosiaalipolitiikalle ja elementtirakentamiselle.
Junasillan jälkeen avautui vasemmalle Tölikän lahti.
Kaukana jonkan takana ja reunoilla omilla paikoiltaan
siintyivät silmiini vauraan eteläisen Stadin maamerkit
Kansallismuseo, Finlandiatalo, Mikaelin ja Johanneksen kirkko, hotelli Torni,
Pääposti, Kiasma, Erkon akvaario ja Suurkirkko.
Kännykät pirahtivat kuorossa
veskoissa, povareissa ja repuissa piipittämään Porilaisten marssia ja Hoosiannaa.
Niiden heleä laulu ylisti myytyä isänmaata,
maailmanmarkkinoita
ja tuhoutumisen vapautta.
Linnunlaulussa bunkkasi Aulis Junes.
Espanjaksi maanantai ei ole lunes.
Kesäpaahteella aurinko porottaa
Duunarijätkä kiskoo biitsillä bisseä
ja välillä kusta lorottaa.
Spora sivuutti 150 miljoonalla markalla täytetyn montun.
Figaro siellä, Figaro täällä
valtakulttuuria joka säällä.
Joukkokuljetin siirtyi sulavasti kuin kenttäoikeus
valkokenraalin tieltä
porvoolaisen kansallisrunoilijan kadulle.
Omistusasuntoja
arvokkuutta huokuvissa kivitaloissa.
Pikkuputiikkeja rönsysi Tölikän graniittijaloissa:
kenkiä, rättejä, turkiksia, ruokarafloja, keittiökalusteita, pankkeja ja hautauspalveluita
– kaikki merkkituotteita
Jo aukeni Töölön tori.
Jees ja sori,
Ilaskivi oli täällä joskus tosi ori.
Kokkarit viettivät torilla ennen Vappuisin
työväenluokan vastaista taistelupäivää.
Mamma Rosa, snagarin kyljessä mittariasema, brenkkukauppa ja lähellä pari kapakkaa.
Kukilla ja lahnoilla täytettäköön eväskori.
Fyrkkajengi remontoi alempana Mehiläisessä sisuskalujaan.
Hesperian puistoon oli stikattu neljä miehistä uranoppaa.
Kuutitot uhosivat:
– Naispressa hämmentää valtiosoppaa.
Elitessä taiteilijajengi tyhjensi kaaleihinsa kannujaan.
Suuri Illuusio – kolme isoa mustaa, kulmikasta kiveä
unelmoi Egyptistään.
Tyhjentyneessä raitsikassa,
etusillalla ruskeassa penkissä
farkkupukuinen pimu kääri itselleen sätkän
skurun telit rullasivat kuin ilmassa
Caloniuksenkadun mukulakivipätkän.
Skuru sleppasi jo Mechelininkatua pitkin.
100 000 vainajaa goisasi kiviaidan takana hiekkafikoissaan.
Kalmistossa ei saanut lenkkeillä, fillaroida eikä hiihtää.
Hietsussa suomalaiset merkkihenkilöt halusivat sukuskrubuissaan
maatua hiljaa.
Mäntyjä, kuusia, koivuja,
vaahteroita, lehmuksia, marjakuusia ja tammia.
Veistoksia, hautaholveja, ruostuneita ristejä ja vaatimattomia hautapaasia.
Protestantteja, kahden sortin katolisia,
juutalaisia, islamilaisia ja ateisteja.
Tuonelan tasa-arvolaissa
ihmiset velvoitetaan erottamaan
kuoltuaankin selkeästi toisistaan.
Ruoholahti,
uuden sukupolven merellinen kaupunginosa
kiiltävää terästä, muovia ja lasia.
Jengi venttasi baanalla kasia.
Kännyköitä, optioita ja odotusarvoja.
Teknoa, sählyä ja muotoiltuja naamakarvoja.
Korvalappustereoita, skeittilautoja ja rullaluistimia.
Nuorilla naisilla oli punaisiksi hennatut, lyhyehköt fledat,
napatopit ja tiukat trumpettibyysat.
Metron päättäri ja kaivettu kanava.
Entinen satama- ja teollisuusalue kynnettiin.
Tilalle istutettiin asuntoja, kauppoja, kuppiloita, parkkihalleja, toimistoja, ja toimitaloja.
Jormalandia!
Pitkät, hoikat, menestyjät
omassa lasikenkäpalatsissaan,
300 metriä kliinistä Nokiaa.
Lepakko lensi pois.
Kaapelitehtaasta tuli kulttuurin monitoimikeskus.
Kasin päättärillä
Porkkalankadun ja Itämerenkadun risteysaukiolla
kohosi 13-metrinen,
ALKO:n lahjoittama alumiininen Rumba.
Se toi mieleeni krapulaisessa ihmismielessä
pauhaavan hälinän ja vilskeen.
Päästä meidät pahasta
minä en välitä Nokian rahasta.
Globaali ei ole haaveitteni opaali.
Minua ei innosta
työvoiman ja pääoman vapaa liikkuvuus,
kaupankäynnin rajattomuus
tai riistämisen rumuus.
Minä en rakasta tätä nykyä
Naton rauhankumppanuutta,
pörssiä tai myydyn maamme
kansainvälistä kilpailukykyä.
Elämän kiertokulku
on samanlaista kuin skurullakin,
päättäriltä päättärille,
lapsuudesta vanhuuteen.
Moni suistuu raiteiltaan
niin kuin skurukin.
Teräksinen raide tuo vapauden
tai vie sen.
Reitin varrelta löytyy koko elämä.
Minä haluan elää ja kuolla rauhassa
oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa.
Minä kaipaan takaisin Vallilaan,
jossa elämä on rehellisemmin mallillaan.
Matti Laitinen
Helsinki lokakuussa 2001
