Puhdistuksesta
”Sofi Oksasen romaanin “Puhdistus” huikea menestys ällistyttää minua. Muistellessani kirjoja, joita luin lapsuudessani, arvelen ymmärtäväni sitä jollakin asteella. 50-luvun alussa 20-vuosisadalla minulla ei ollut kovinkaan monta kirjaa luettavanani Eestissä. Luettuani lähes kaikki saatavissa olevat itsenäisen Eestin aikana julkaistut lastenkirjat aloin lukea enimmäkseen aikuisille suunnattua neuvostokirjallisuutta. Niiden joukossa oli myös pari tusinaa Stalinin palkinnon saaneita kirjoja. Mieleeni tulee joitain, jotka olivat todella hyvin kirjoitettuja kuten Aleksei Tolstoin ”Pietari I” ja ”Stalingradin juoksuhaudoissa”.
Enimmäkseen ilmestyi joitain anonyymejä, sekavia puolimytologisia tarinoita sadistisista saksalaisista ja heidän kätyreistään lurjuksina sekä urheista isänmaallisista partisaaneista sankareina. Kaikesta huolimatta näillä kirjoilla oli tiettyä vetovoimaa sopien johonkin meidän syviin psykologisiin tarpeisiimme keijusaduista sekä tarinoihin sankareista ja roistoista. Oksasen kirja vajoaa samaan kategoriaan kuin stalinistiset kirjat lapsuudessani. Ainoastaan sankarit ja antisankarit ovat vaihtaneet roolia keskenään. Se on taitavasti kirjoitettu kauhutarina lukuisine ruumiineen. Olkoon niin.
Minun ainoa, mutta vakava vastalauseeni romaania kohtaan on se, että kirja on olevinaan realistinen tarina elämästä Neuvosto-Eestissä 20-vuosisadan toisella puoliskolla ja se näyttää olevan hyväksytty sellaiseksi yleisesti Euroopassa ja Amerikassa. Sofi Oksasella ei ole välitöntä kokemusta noista ajoista ja tapahtumista, joita hän kuvaa osana elämäämme nitoen yhteen joitakin ikivanhoja ideologis-mytologisen kirjallisuuden sääntöjä ja myy sillä nyt hyvin lännessä. Hän kauppaa jotain, joka on olevinaan meidän elämäämme, vaikkei se sitä olekaan. Meidän elämämme Neuvostoliitossa ei ollut kauhutarina!
Totta kai oli useita kauhistuttavia ajanjaksoja, terrorin ja vastaterrorin vuosia, mutta kokonaisuudessaan me elimme elämää, joka oli usein melko kiinnostavaa ja hauskaa. Minä en voi hyväksyä ajatusta, että oma elämäni, vanhempieni, ystävieni ja kollegojeni elämä ei olisi ollut elämisen arvoista ja että me olisimme tunteneet itsemme laajan vankileirin vangeiksi. Neuvostoliitto ei ollut Stalinin kuoleman jälkeen vankileiri. Se oli surkea maa, mutta maailmassa oli ja on edelleen paljon kurjempia valtioita.
Yksi perusvakaumuksistani on se, ettei paholaista ole olemassakaan (ehkä ei jumalaakaan, mutta tässä se ei ole tärkeää). Neuvostoliitto ei ollut saatanallinen valtio. Elämää, jota elimme 20-vuosisadan toisella puoliskolla tässä maassa, ei eletty paholaisen tai hänen valvomiensa kätyrien pirullisten sääntöjen mukaan. Minä en halua kenenkään sieppaavan elämääni ja myyvän siitä huononnettuna versiona tuntemattomille ihmisille ulkomaille. Minä olen puhunut.”
Jaan Kaplinski
Suomennos: Matti Laitinen
