Arvio runokirjastani Isänmaa
TYÖLÄISEN ARKEA RUNON VOIMALLA
Tiedonantaja 30.9.2011
Koska kaikesta leikataan, on ihan ilmiselvä, että työväenrunous on nykyään kuin pystyyn unohtunut tukkipuu hakkuuaukiolla. Tiedonantajassa (ei teeveestä) tuttu Matti Laitinen on kasvattanut toisen tukkipuun aukiolle, sillä hänen omakustannerunojaan ilmestyi tänä vuonna nimellä Isänmaa. Aiempi kokoelma Barcelona on myös tältä vuodelta.
Laitinen määrittelee runonsa proletaariseksi käyttörunoudeksi ja omistaa säkeensä ”riistetyille, sorretuille, virkavallan vainoamille ja yhteiskunnan unohtamille Suomessa”. Kokoelman ensimmäinen runo Isä on kuin lyriikaksi muutettu pätkä professori Jari Heinosen ja kumppanien tuoreesta köyhyystutkimuksesta, neljän aan (ansiotulo, asunto, avioliitto ja auto) menetyksestä ja yhden aan (alkoholi) tulosta tilalle.
Seuraavat runot Tytär ja Poika jatkavat siitä, mihin Isä jää. ”Kulttuuri, kuollut sana. / Perheestä poispotkittu. / Kotimaana metro. / Vuosaaressa ei näy valoa.” Köyhyys periytyy.
Himerrys hyytää alla silmien kuin Tuomari Nurmion lauluissa ja Hannu Vuorion dekkareissa, huomaa kyllä, että Laitinen tuntee Helsingin ja sen varjoissa kulkevat asukkaat. Runossa Onnelassa tulee osuvaa kritiikkiä kapitalismin sosiaalipolitiikkaa kohtaan. ”Tauti söi miehen muistia. / Tauti nakersi vaimon niveliä. / Valtio säästi pannessaan / sairaat toisiaan vahtimaan.”
Laitisen runo ei soi perinteisillä mittareilla, mutta omalla karhealla tavallaan se soi. Unto Mononen-vainaa sanoi säveltävänsä M. A. Nummiselle vaikka puhelinluettelon. Kukahan tarttuisi Laitisen runoihin? Pitäisikö kysyä Flags of Unityn Nappi Säärelältä?
Hannu Oittinen
