Leningrad-runo 2002, Matti Laitinen
LENINGRAD
Iisakin kirkko, Eremitaasi ja Pietari Paavalin linnoitus
seisovat tanakasti niin kuin ennenkin
entisillä paikoillaan.
Risteilijä Aurora loikoo
yksin ja hyljättynä
jäisessä pedissään.
Sen tykit ovat vaienneet.
Nevan poikki kulkee yli 300 siltaa.
Vietän ystävieni kanssa
hotelli Moskovassa
kaihoisaa iltaa.
Astelen karvalakkimeressä
suolan sohjoamaa Nevski Prospektia.
Väistelen kerjäläisiä ja taskuvarkaita.
On surullista katsella
Venäjän petettyä ja nöyryytettyä kansaa.
Hinnat juoksevat karkuun kuin Pietarin katulapset.
Kostea pakkanen tunkeutuu pomppaani väkisin
kuin venäläinen ryöstökapitalismi.
Tuskin tätä,
käsittäisi edes Puškin.
Poikkean suruissani kaljalle kellarikapakkaan.
Talojen seinät eivät kerro punaisesta Lokakuusta.
Lenin on saanut poliittisen turvapaikan
maanalaisen asemilta.
Proletaarit on ajettu takaisin kaduille.
Orpona länsipiruna
vaellan
kohti kirjallisuuskahvilaa
kantaen ylikansallisella brandilla
leimattua muovikassia
kuin maaton mies
ilman neuvostopassia.
Tuskin tätä surkeutta kestäisi
edes Puškin.
Brezhnevin aikana Neuvostoliitossa
kaikki pysähtyi
jopa
elintarvikkeiden hinnat,
työttömyys
ja etniset levottomuudet.
Kaksinapainen maailma
oli turvallisempi ja rauhallisempi elää.
Matkustelin jouluisin eri Neuvostotasavalloissa.
Rauha vallitsi Jerevanissa, Tbilisissa, Frunzessa,
Karagandassa ja Samarkandissa.
Kremlissä riehuu rottien ja välistävetäjien
valtataisto.
Teurastajapresidentti
pönkittää valtaansa
käymällä häpeällistä sotaa.
Ryöstetty kansallisomaisuus,
yksityistetty ja tuhottu teollisuus,
remontoidut ortodoksikirkot,
velaksiostetut länsiautot
luovat säihkettä hänen kylmiin silmiinsä.
Harva jaksaa
verojaan maksaa.
Kaikesta hyötyvät vain
valtiovarkaat, mafiosot ja uusrikkaat.
Heille on pystytetty
taivaisiin asti ulottuvat
kultatikkaat.
Jätän hyvästit
menneelle sirpin ja vasaran
maailmalle.
Lasken
Aleksanteri Nevskin luostarin
hautausmaalle
Einon ja Lydian haudalle
punaisen neilikan.
Leningrad joulukuussa 2002
Iisakin kirkko, Eremitaasi ja Pietari Paavalin linnoitus
seisovat tanakasti niin kuin ennenkin
entisillä paikoillaan.
Risteilijä Aurora loikoo
yksin ja hyljättynä
jäisessä pedissään.
Sen tykit ovat vaienneet.
Nevan poikki kulkee yli 300 siltaa.
Vietän ystävieni kanssa
hotelli Moskovassa
kaihoisaa iltaa.
Astelen karvalakkimeressä
suolan sohjoamaa Nevski Prospektia.
Väistelen kerjäläisiä ja taskuvarkaita.
On surullista katsella
Venäjän petettyä ja nöyryytettyä kansaa.
Hinnat juoksevat karkuun kuin Pietarin katulapset.
Kostea pakkanen tunkeutuu pomppaani väkisin
kuin venäläinen ryöstökapitalismi.
Tuskin tätä,
käsittäisi edes Puškin.
Poikkean suruissani kaljalle kellarikapakkaan.
Talojen seinät eivät kerro punaisesta Lokakuusta.
Lenin on saanut poliittisen turvapaikan
maanalaisen asemilta.
Proletaarit on ajettu takaisin kaduille.
Orpona länsipiruna
vaellan
kohti kirjallisuuskahvilaa
kantaen ylikansallisella brandilla
leimattua muovikassia
kuin maaton mies
ilman neuvostopassia.
Tuskin tätä surkeutta kestäisi
edes Puškin.
Brezhnevin aikana Neuvostoliitossa
kaikki pysähtyi
jopa
elintarvikkeiden hinnat,
työttömyys
ja etniset levottomuudet.
Kaksinapainen maailma
oli turvallisempi ja rauhallisempi elää.
Matkustelin jouluisin eri Neuvostotasavalloissa.
Rauha vallitsi Jerevanissa, Tbilisissa, Frunzessa,
Karagandassa ja Samarkandissa.
Kremlissä riehuu rottien ja välistävetäjien
valtataisto.
Teurastajapresidentti
pönkittää valtaansa
käymällä häpeällistä sotaa.
Ryöstetty kansallisomaisuus,
yksityistetty ja tuhottu teollisuus,
remontoidut ortodoksikirkot,
velaksiostetut länsiautot
luovat säihkettä hänen kylmiin silmiinsä.
Harva jaksaa
verojaan maksaa.
Kaikesta hyötyvät vain
valtiovarkaat, mafiosot ja uusrikkaat.
Heille on pystytetty
taivaisiin asti ulottuvat
kultatikkaat.
Jätän hyvästit
menneelle sirpin ja vasaran
maailmalle.
Lasken
Aleksanteri Nevskin luostarin
hautausmaalle
Einon ja Lydian haudalle
punaisen neilikan.
Leningrad joulukuussa 2002
Matti Laitinen
