Runo junalle, Espanja keväällä 2006, Matti Laitinen



LOCOMOTORA 252 DE RENFE ARCO


Ohitettuaan Tortosan
sinivalkoinen Intercity
jyräsi laaksossa
vuorten välissä.
Rinteillä kiemurteli
vihreitä viiruja
kuin jättiläiskissan
selässä ja kyljissä.
Kynnöksiä ja oliivipuita.

Tasaisella näkyi kapeita,
kuivuneita joenuomia.
Vuoren harjanteella
vanha kivilinna
kertoi maan
monista valloittajista

Iberit ilmaantuivat
jostain Pohjois-Afrikasta.
Mistä he tulivat?
Sillä ei ole niin väliä.
Afrikka on iso.
Tulijoita on riittänyt.
Baskeja, foinikialaisia,
kelttejä, karthagolaisia,
kreikkalaisia, roomalaisia,
juutalaisia, vandaaleja,
visigootteja ja maureja.
Heille kaikille kuulukoon
Iberian kaunis niemimaa.

Tarragonassa baarista
ei löytynyt sherryä.
Janoni kuivui kokoon
kuin turska auringossa.
Söimme paahdettuja kastanjoita
kaupungin keskusaukiolla.
Tarragona sijoittui
roomalaisessa Hispaniassa
kaupunkien eturiviin.

Muslimien valtakaudella
rakennettiin Alhambra,
luotiin kastelujärjestelmät,
ryhdyttiin viljelemään
riisiä, sahramia, puuvillaa,
sitruksia, meloneja, viikunoita,
tavallisia- ja granaattiomenoita,
banaaneja, taateleita, kastanjoita,
kvitteenejä ja palkokasveja.

Espanjan kruunupäiden
historia lemahtaa
kolonialismille ja inkvisitiolle.
Punainen kertoo
taistelukentille
vuodatetusta verestä,
ja kansanmurhista,
keltainen
ryöstetystä kullasta.

Corridassa
härkä murhataan
sovituksen uhrina,
iltapäivisin
keväästä syksyyn.
Joskus torerokin maistaa sarvea.
Kuolema hiekalla
haihduttaa hetkeksi
auringosta ja varjosta
eriarvoisuuden.

Federico Garcia Lorcalle,
falange militian
Granadassa
teloittamalle runoilijalle,
nimetty juna
pysähtyi Vinaróksen
oranssille asemalle.
Valkeaksi kalkitulle
ikkunalaudalle
istahti kyyhkynen.
Ympäristössä kohosi
vihannestarhoja ja sitruspuita.
Taivaan alla avomaalla
pursusi perunoita.
Roomalaiset
rakensivat
akveduktejaan
tähänkin maakuntaan.

Peñiscolan maisemiin
meren ja vuoriston väliin
oli nakeltu siistejä
pikkukaupunkeja.
Työn alla oli paljon
pien- ja kerrostaloja.
Uimarannat vaikuttivat puhtailta.
Kalastuspaatit vetivät rantaviivan
suuntaisesti troolejaan.

Renfen rautahepo pujahti
rannikkoalangolla
katuvilinän keskelle
aurinkoiseen
Castellón de la Planaan.
Matala muuri
erotti kiskot
muusta maailmasta.
Kaupungissa harrastettiin
teollisuutta, kauppaa
ja vedetöntä Rio Mijaresia.

Valencia Norten
vieressä murjotti
saasteiden tummentamia,
korkeita asuintaloja.
Kaupungissa majaili
miljoona paellapannua,
keskiaikainen keskusta
kaitoine katuineen,
siirtomaakullalla
siloteltu katedraali,
merellinen kauppahalli.
Sisällissodan aikana Valencia toimi
tasavaltalaisten pääkaupunkina.
La Pasionaria kuiskasi minulle menneisyydestä:
No pasarán!”
Jatkoimme matkaa.

Ikkunaruudussani vilisi sitruspuita,
energialaitoksia ja öljynpuhdistamoita.
Kylvösten keskellä seisoi komeita palmuja.
Miljoonia erikokoisia

keltaisia ja oransseja palloja
riippui puiden ikivihreillä oksilla.
Terävän vuoren nokassa
törrötti pieni linnoitus.


Lähestyessämme Xátivaa
tajusin sähköistetyn
Rosinanten kääntyneen
kohti sisämaata.
Asemalaitureilla
neljä puna-valko-harmaata
paikallisjuhtaa odottivat
matkustajiaan.
Niissä oli tummennetut lasit.
Pötköjen seurassa hilluivat
juoma- ja valokuva-automaatti.
Aseman seinät oli sudittu
aniliininpunaisiksi,
ikkunoiden puitteet
vaaleanoransseiksi.

Maaperä kuivettui.
Joet olivat kuihtuneita ja rosoisia
kuin edellisellä viikolla revityt ruisleivät.
Juna karautti kahtasataa
vuoren keskirinteelle.

Linnan rauniot
allaan vanha Moixent,
terävine kivikkoineen,
pengermäviljelyksineen,
kahden vuorijonon välissä.

Matalien vuorten ylärinteillä,
kellanruskeassa maassa,
marraskuiselle kuivuudelle
uhosivat pinjat ja poppelit
sekä tuhannet öljypuut.
Me popsimme välipalaksi
paahdettuja pähkinöitä
ja auringonkukan siemeniä.
Kielemme kaihosi kosteutta.

Ajoittain vaunuletka
syöksyi vuoren sisään
kuin Osbornen musta taisteluhärkä
suonet sykkien sherrybrandyä.
Surullisen hahmon ritari
löysi kasvonsa
vessan peilistä.

Ylätasangolla loputtomat
pellot jatkuivat.
Niiden keskeltä erottui
valkeiksi kalkittuja
maatalousrakennuksia.
Vuorijonon harjanteella
huitoi vihollistaan vastaan
30 jättiläismäistä tuulivoimalaa.
Siellä, täällä
varjoa luomassa
kasvoi yksinäisiä puita.
Jostain vilahti esiin
usean sadan hehtaarin
laajuinen järvi.

Albaceten kaupunki
Castilla- la Manchan
itsehallintoalueella
särki maanviljelysmaiseman
ikuisuutta enteilevän jatkumon.
Kolmoslaiturilla
limuautomaatin huomassa
hohotti kitaranaamainen nainen.
Hänen hurmeiset hiuksensa
heiluivat hieman.
Kaupunki tunnetaan veitsistään ja tikareistaan.
Selkään iskiessä ne pysyivät kiinni.
Sisällissodan aikana
Albacetessa värvättiin
solidaarisia sotilaita
Kansainvälisiin prikaateihin.

Meriendana nautimme patonkeja,
vihreää paprikaa, klementiinejä,
kimpaleen kiinteää Manchegoa,
Jamon Serranoa ja suomalaista suklaata.
Kurkkuun kiskoimme vettä ja kaljaa.

Pellot alkoivat uudelleen.
Aavaa peltoaaaa...
Ruskean sävyjä kilometristä toiseen.
Traktorinjälkiä taivaanrantaan ja sen taa.

Kahdelta huilasimme
Villarrobledossa
Kastilian sierrojen syleilyssä.
Korkeimmat huiput ylsivät
lähes kahteen kilometriin.
Radanvarret täyttyivät taimilla.
Ne seisoivat suorissa riveissä kuin santarmit
puolentoista metrin päässä toisistaan.

El Tren pysähtyi.
Vaitiolo hajosi kuin
yhteisestä sopimuksesta.
Kaikki kailottivat yhtä aikaa
tärkeää asiaa.
Kulkukauppias kauppasi
pisto- ja taskuveitsiä.
Käreä-ääninen arvanmyyjä ohitti meidät
kengät kopisten.
Keskustelu kaatui äkisti
hiljaisuuden stilettiin.
Aivojen ohjaama kehoni aisti
liiketuntemuksina kulkuvälineen
alkavan nytkeen ja huojunnan.

Alcazar de San Juan veturitalleineen

näytti autioituneelta Riihimäeltä vuorten keskellä.
Matkustamo vajeni.
Espanjalaiset vaihtoivat
istumapenkkiensä suuntaa
Virgen del Pilarin kunniaksi.
Asemarakennus verhoutui punatiileen.
Valkoisiin ikkunanpuitteisiin
työstyi kohokuvioita.
Sen puoliympyrän muotoisessa,
keltaisessa yläosassa
lymysi sinisiä koukerokuvioita.

Manzanaresin jälkeen pelloille
laskeutui metallinhohtoisia,
satametrisiä keinokasteluhirviöitä.
Sekaan singahti ryppäittäin oliivipuita.
Viiniköynnös eli ja menestyi.
Maa-aines muuttui karkearakeisemmaksi.
Kuivaa ruohoa, nyrkinkokoisia kiviä ja
rautapitoista hiekkamaata.
Sisämaan kuivuudessa murikoita
keräiltiin sukupolvesta toiseen.

Valdepeñasin viinikaupunki
heittäytyi radanvarteen.
Tienoo pullistui kumpuilevaksi.
Horisontin reunamaat
paisuivat Sierra Morenaksi.
Maannoksen väri vaihteli
tumman ruskeasta ruosteen punaiseen.
Pari vuohilaumaa laidunsi maastossa.
Helottava aurinko, hiekkaperäinen maa
ja riittävä korkeusero merenpinnasta
jalostivat rypäleelle oman arominsa.
Alueen päänahkamaiset punaviinit
maistuivat minulle.


Vuorten pinta röpelöityi ja kivikoitui.
Siitä tunki pinjamäntyä ja matalaa pusikkoa.
Arcon sukellettua tunnelin päähän
pimeys vaihtui ruohikoiksi ja vuoristopuroiksi.
Alempana purot yhtyivät joeksi.
Jokiuoma syveni kanjoneissa,
soistui ryteikköpaikoissa.
Vedenkulku kätkeytyi
välillä maan alle.
Reheviä jokilaaksoja,
niukkaravinteisia vuorenrinteitä,
nautoja ja vuohia.

Jaénin provinssin
maisema balansoitui silmissäni
puolikuivan sherryn tasoittamana.
Kumpareet mataloituivat,
oliivilehdot lisääntyivät
räjähdysmäisesti.

Öljypuidenmaa jatkui.
Kaikkialla kasvoi
Tarikin maureja nähneitä oliivipuita.
Niiden alla rehotti
pieniä, keltaisia kukkia.
Saavuimme al-Andalusiin,
vandaalien maahan.

Ihminen oli sitkeydellään,
oliivipuiden elinvoimalla
ja mustarastaiden paskalla
vallannut rinteet.
Oliivilehdosta ihminen sai
kaiken tarvitsemansa.
Oliivit antoivat osan ravintoa.
Öljy toi lamppuun ja lanttuun valon.
Tuli irrotti puusta lämpöä.
Harmaanvihreiden lehtien alta
löysi nuutunut vaeltaja suojan
hurjuudelta polttavan auringon.

Ravintolavaunussa kondarit
istuivat omassa pöydässään,
mussuttivat pihviä ja ryystivät tintoa.
Tasoristeyksen metallinen
varoitusääni kilkatti.
Andalusialainen koira juoksenteli
vapaana junan käytävillä.
Ohivilahtavissa, valkeaksi kalkituissa
asemarakennuksissa kimmelsivät
takorautaiset ikkunaristikot.

Vesi juoksi viljelyksille osittain
siltamaisia akvedukteja pitkin.
Viiniä, puuvillaa, viljaa ja oliivipuita.
Runsasvetinen Rio Guadalquivir
virtasi rennosti radan vieressä.
Se laskeutui Górdoban ja Sevillan kautta
luikerrellen Gádizin lahdelle.

Andujáren asemalla
palmuja ja appelsiinipuita,
seinät kirkkaan valkoiset.
Puiset sälekaihtimet, oviaukot
piirsivät mieleeni Välimeren.
Ensimmäiset valkeaksi kalkitut
arabialaisvaikutteiset kyläkunnat
taloineen, torneineen,
holvikaarineen ja muureineen
tupsahtivat radan varteen.
Sininen asettui asumaan
kaikkiin ikkunaluukkuihin.

Saavuimme illansuussa
Córdoban keskusasemalle.
Se haiskahti jälkimaurilaiselle,
betoniselle läpiajoasemalle.
Asemalaiturit ammottivat tyhjyyttään.
Teollisuuden ja esikaupunkien varjot
valuivat otsaani.
Ei näkynyt katedraalia,
eikä mitään muutakaan
kulttuurihistoriallisesti merkittävää.
Kolmannes vaunuosastomme
vahvuudesta oli jäljellä.
Ihmiset torkkuivat penkeissään.
Matkamiehen iho tuntui tahmealta.
Hänen askeltaan keinutti.
Junan ikkunasta erotti
auringonlaskua valmistelevan
taivaanrannan.
Vuorten tummat huiput
piirtyivät taivasta vasten.

Montillan kaupungissa,
valkoisten talojen keskellä,
vaaran laella,
korkeimmalla kohdalla,
kohosi kirkko.
Alempana asui arki
ja kunnantalo.
Aseman valurautaiset portit ja
laitureiden kukkaruukut
olivat kirkkaansiniset.
Pelloilta nousi sakeaa kompostisavua
kuin lissabonilaisista
kastanjapannuista.
Miljoonat oliivipuut itkivät ilosta.
Asemamies puhalsi pilliinsä,
päästi punaisella lipullaan
vehkeen menoon.

Puente Genilin ulkopuolella
kärysi kaatopaikka.
Nuoriso kokoontui hämärään
esittelemään itseään.
Taajaman halki virtasi joki.
Vanha hiekkakivikirkko
oli tyylitelty
lähes tasakattoiseksi,
ei lainkaan torneja
vain ulokkeita katonrajassa.
Sirkus oli saapunut kaupunkiin
telttoineen ja eläimineen.

Maa alkoi taittua
akselinsa ympäri
auringon kanssa
yön kohtauskulmaan.
Mollikka vaipui hiljakseen
punertuen vuorten taa.
Harjanteet terävöityivät
ja kohosivat korkeammalle.
Sivuutimme Gordobillan
kapean vuoristojärven.

Bobadillan risteysasemalla
ovet, ikkunapuitteet, penkit, roskikset,
alikulkukäytävien takorautaiset aidat
ja opastintaulujen metallirungot
hohtivat Andalusian sinisinä.
Juna tunkeutui riemuissaan
14 kertaa tunneliin.
Pellot loppuivat laakista.
Korkealla vuoren seinämillä
kulki kapeita vaellushyllyjä.
Juna seurasi syvää kanjonia,
pohjalla virtasi Rio Najerilla.

Laskeuduimme rannikolle
– Costa del Solille.
Lähestyimme suolakalan
ja Picasson kaupunkia.
Vuorten profiilit sinertyivät.
Auringon kehrä katosi
aistien ulottumattomiin.
Hämärä tiheni.
Puiden vihreys tummeni asteittain.
Taivaalle ilmestyi
oranssinhohtoisia pilviä.
Tuulessa maistui suola.
Pehmeä mustuus asettui maastoon.
Taivas sinkosi tulenpunaisia sävyjä
ja toivotti meidät tervetulleiksi
Malagaan.


Keväällä 2006
Tarjalle rakkaudella
Matti Laitinen

Tämän blogin suosituimmat tekstit